He olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei ollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa luo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista aamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta sivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän lähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät takaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie — se, joka kulki alas rotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he yrittäisivät käyttää sitä.
Pojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät asemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään pois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet, oli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä takeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden kavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti irtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai kaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.
Ehkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti juomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden tullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he ehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt melkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja he kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot kenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi pistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein hirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa, missä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut tulla kysymykseenkään.
Näiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa varaan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse, milloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia pakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen heikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja antaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä pulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.
Basilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta eläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti sitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne hyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta surmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja tai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli hyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat toverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.
Lucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset veljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä alas rotkoon.
He olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut lopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet kylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen nälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun ylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat sen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä päivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä pois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat nähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!
Poikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen. Basil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi hillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään hänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi pyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi karhuista — se oli pentu — kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta yhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin möristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä uudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen mille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät katsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa kallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis ojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet kiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei tapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti lähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se tahtoi kostaa.
Tämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin päässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta oli jäävä sen uhriksi.
Tällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu, rohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita. Hän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran uhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton Lucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut pistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen mieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!