— Tuolla, huudahti Francis, — tuolla ne menevät! ja hän osoitti kauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä Llano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen muutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas syöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten pääsemään turvallisesti tasangolle.
Heti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät katsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat ruohikolla hengettöminä.
Metsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit ammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat voidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät välittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne olivat heitetyt.
Kun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he alkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput myöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he näkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan helpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä juolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon pohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne viipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he taas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken riistansa.
He ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne alas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden väliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen uudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.
Heidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi näky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla liikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa — iso ja rumannäköinen eläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja ennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään siitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö — harmaakarhu!
Se oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi viimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja sen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono olivat leveämmät — suuremman rohkeuden ja voiman merkki, — ja pitkät, puolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät kynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt niillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien saapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa, ettei huomannut heitä.
Pojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi katsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan ne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja sytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin aloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti rotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain yksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi oli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja olisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta. Sellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset olivat sen vanhemmat.
Kaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät välittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne mörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta joskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa. Naaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina herkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon tuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan. Välistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä välissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja ahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset verestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän vuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.
Veljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He olivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet uljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan metsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja hevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän rohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa paeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein takaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on ampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan kaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat tulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat pelkoa.