Muutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus kiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He olivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli syvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle ylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia kallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko. Lähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä pulppuili esille lähde — paljon suurempi kuin se, jonka luo metsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen ja pajujen rajoittamana.
Muutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne olivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta jokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit ilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä. Siitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen pitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä mudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu eläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä — ei edes musta- tai ruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan hirviön kynsiin.
Muutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä, joka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen haihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta menetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä huipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa toimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin, elleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi kuitenkin yritykselle toisen leiman.
Jos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin niitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja luolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin puolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola voisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen kohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä oli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi ampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He alkoivat nousta, Basil etunenässä.
Kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua ylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että siihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet tai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan edestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat huomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä polkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja sotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut sinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti kuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa he olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja näkivät heti koko pöytämäisen laen.
Kuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja pinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa mäntyjä ja siellä täällä jokunen mezquiten nimellä tunnettuun lajiin kuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot mättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat jonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla kolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä silmäyksellä.
Metsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun keksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän läntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet nähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet varovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.
Metsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen. Heidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet ylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia pitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon kanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan ensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä. Basil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan ampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän taakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan, toiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät siihen.
Basil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että tämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään kuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi loikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistä!
— Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja Francis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle, mistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät alhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat joutuneet?