Fritz ei suinkaan ollut isoääninen koira. Se oli ollut liiaksi monessa tappelussa ja kerännyt liiaksi viisautta tuhlatakseen voimiansa turhaan haukkumiseen. Vain suurissa ja tärkeissä tapauksissa se suvaitsi korottaa äänensä. Mutta silloin sen haukunta — tai paremminkin sanoen rähinä — oli hirveä.
Puheena olevassa tapauksessa — mikä sattui juuri puoliyön aikaan — heräsivät nuo kolme nukkujaa äkkiä sen kauas kuuluvasta ulvonnasta, joka täytti koko laakson ja kaikuen kallioista kuului aivan keskeytymättömältä. Päästettyään tämän varoittavan äänen oli koira hyökännyt ulos majasta — jossa ei ollut lainkaan ovea — ja sen haukunta tuntui jatkuvan jossakin alhaalla järven luona.
"Mitä se voi olla?" kysyivät tietenkin heti ne kolme ihmistä, jotka Fritz oli niin äkkiä herättänyt unesta.
"Jokin on pelästyttänyt Fritzin", sanoi Kaspar, joka tunsi koiran luonnon paremmin kuin kumpikaan toinen. "Se ei hauku tuolla tavalla millekään riistalle, jonka se tietää saavuttavansa. Nyt on kysymyksessä sen vertainen eläin, sen takaan. Jos vanha jakkihärkä vielä eläisi, väittäisin sen olevan nyt esillä."
"Tässä laaksossa voi olla tiikereitä. En milloinkaan ennen ole sitä ajatellut", huomautti Karl. "Kun nyt mietin sitä asiaa", jatkoi hän koettaen muistella, mitä eläinopista oli lukenut, "on se hyvin luultavaa. Ihmiset luulevat tiikerin olevan yksinomaan kuumien tai lämpimien seutujen asukkaan. Se on erehdys. Tässä maanosassa (puhuja oli Aasiassa) ulottuu kuninkaallinen bengalilainen tiikeri pohjoisessa ainakin Lontoon leveysasteelle. Tiedän sitä tavatun Amurissa jopa viidennelläkymmenennellä leveysasteella."
"Varjelkoon meitä!" keskeytti hänet Kaspar, "se voi olla tiikeri, emmekä ole ollenkaan ajatelleet oven tekemistä majaamme! Jos se olisi…"
Tässä katkesivat Kasparin otaksumat äkkiä omituisen äänen kuuluessa ulkoa ja sekaantuessa Fritzin haukuntaan.
Ääni muistutti jonkun verran torven ääntä, mutta oli vähän terävämpi ja kimeämpi. Se vivahti tosiaankin enemmän pikku puhaltimen kuin oikean torven ääneen, ja kuitenkin siinä samalla oli jotakin hirvittävää.
Se oli varmasti kauhistuttanut Fritziä: silmänräpäys sen jälkeen, kun tuo ääni oli kajahtanut, syöksyi koira takaisin majaan kuin kokonaisen sonnilauman takaa-ajamana, ja vaikkakin se yhä haukkui vihaisesti, ei sitä kuitenkaan näyttänyt enää haluttavan lähteä ulos.
Silloin kuului tuo outo ääni oven ulkopuolelta — se muistutti sekä huutoa että vihellystä — ja tällä kerralla oli sillä paljon kauhistuttavampi vaikutus, koska äänen aiheuttaja — lintu, eläin tai ihminen — oli ilmeisesti lähellä ja tuli joka hetki yhä lähemmä.