Pesijäkarhun istuessa pystysuorana takajaloillaan sattuivat sen silmät olemaan suoraan pesän aukkoa vastapäätä. Uneksimattakaan mistään siltä taholta tulevasta vaarasta ajatteli ryöväri vain silmiensä varjelemista lennossa olevaa sarvilintua vastaan. Mutta pesässä oleva naaraslintu, joka saattoi hyvin nähdä mitä ulkopuolella oli tekeillä, ei aikonutkaan jäädä toimettomaksi katselijaksi. Huomatessaan hyvän tilaisuuden tarjoutuvan, se kun oli niin lähellä, että ulottui iskemään, veti se rauhallisesti takaisin pitkän luisen nokkansa ja heilauttaen täysin voimin niskaansa, raskaan kypärän tapaisella lisäkkeellä varustetun päänsä painon tukiessa iskua, se löi nokkansa suoraan pesijäkarhun silmään kuin kärkikuokalla, niin että sen terävä huippu tunkeutui melkein kallon puhki.
Kauhun valtaamana, osittain hämmästyneenä tästä odottamattomasta iskusta ja osittain sen tuottaman kivun vuoksi nelijalkainen päästi kimeän huudon. Se kapusi paikalla alas puusta ja näytti kiihkeästi haluavan päästä pakoon. Tämä aie olisikin epäilemättä onnistunut, lukuunottamatta toisen silmän menettämistä, mutta siihen oli suuntautunut vielä toisenkin vihollisen katse, sellaisen, jota vastaan sen oli vielä käännyttävä. Fritz oli taistelun hälinän houkuttelemana siirtynyt lähemmäksi paikaltaan puun juurelta ja ylös katsellen tarkastellut kaiken aikaa kahakkaa. On tuskin luultavaa, että rehellisen Fritzin myötätunto olisi ollut kenenkään muun kuin viattoman linnun puolella rikollista nelijalkaista vastaan. Mutta mihin päin se lieneekään kallistunut, varmaa vain on, että kun pesijäkarhu pääsi alas, koira hyökkäsi paikalla sen kimppuun ja alkoi hätyyttää sitä kuin olisi tuo eläin ollut sen vanhin ja katkerin vihollinen!
Vaikka tämä uusi hyökkäys olikin niin äkillinen — yhtä odottamaton kuin nokkaus silmään — ei hurjistunut pesijäkarhu näyttänyt aikovan antaa perään tappelematta ja, vaikkakin sen vastustaja oli paljon mahtavampi, olisi se luultavasti antanut tälle muistoksi pari raapaisua, jotka se olisi saanut säilyttää hautaan asti.
Mutta sillä hetkellä uhkasi Fritziä paljon suurempi vaara kuin pesijäkarhun kynsien taholta tuleva. Jollei kohtalo olisi suosinut sitä sen hypellessä sinne tänne tappelun kuluessa, niin että se sattui kääntämään silmänsä määrättyyn suuntaan, olisi se huomannut olevansa sellaisen vastustajan kynsissä, joka olisi antanut sille yhtä vähän armoa kuin se itse pesijäkarhu-raukalle.
Mutta sattuma suosi sitä, sillä mikään muu ei sen katsetta kääntänyt sen vanhaa vainoojaa norsua kohti. Se sattuma näytti sille viimemainitun, joka sillä hetkellä syöksyi sitä kohti vinhaa vauhtia silmät säkenöiden mykkää kostonhalua ja kärsä ojossa sieppaamaan koiran. Asian näin ollen ei Fritzin tarvinnut hetkeäkään arvella, mihin suuntaan lähtisi. Äkkiä hyljäten pesijäkarhun kuin olisi huomannut tuon nelijalkaisen myrkkypalaksi, se loikahti päinvastaiseen suuntaan kuin mistä norsu lähestyi. Vähemmässä kuin parissakymmenessä sekunnissa oli ainoa kohta, mikä siitä näkyi, sen hännänhuippu, juuri katoamassa tiheikköön.
Kaikista tähän kahakkaan osaaottaneista eläimistä oli pesijäkarhu raukka ehkä surkuteltavin. Joka tapauksessa se oli onnettomin, sillä tämän näytelmän keralla loppui sen elämäkin. Jokaisessa kohtaamassaan eläimessä se tapasi vihollisensa ja viimeisestä sai sellaisen kauhean vastustajan, joka pian teki siitä lopun. Tämä viimeinen oli norsu. Kun tuo suuri eläin syöksyi Fritziä kohti ja huomasi sen päässeen pakoon, päätti se tällä kerralla joka tapauksessa hankkia yhden uhrin. Sen sijaan että olisi toteuttanut suunnitelmansa, jonka se oli vain osittain pannut täytäntöön nimittäin seurannut Fritziä metsään — muutti se äkkiä aikeensa ja kohdisti vihamielisyytensä pesijäkarhuun. Se huomasi viimeksimainitun olevan ulottuvilla, sillä pesijäkarhu ei huomannut norsun lähestymistä niinkuin Fritz, puolittain sokaistunut kun oli linnun nokan iskusta ja puolikuollut koiran hätyyttelyistä. Mahdollisesti se huomasi vaaran, mutta vasta sitten, kun norsu oli päässyt niin turmiollisen lähelle, ettei mikään pako voinut enää tulla kysymykseen.
Ennenkuin pesijäkarhu ennätti tehdä pienintäkään yritystä päästä pois maasta, oli norsu kietaissut käyrän kärsänsä sen ympäri ja kohottanut sen ilmaan kuin ei sen ruumis olisi ollut höyhentä painavampi. Pitäen sitä korkealla harppasi tuo armoton hirviö muutaman pitkän askeleen kaatunutta obeliskia kohti ja sitten se, kuin tarkoitukseensa sopivaa paikkaa valikoiden, asetti pesijäkarhun vielä sätkyttelevän ruumiin maahan, pani suuret etujalkansa sen päälle ja vuorotellen käyttäen niitä tallasi pesijäkarhua, kunnes ainoa merkki, mikä oli jäljellä murskaantuneesta eläimestä, oli muodoton turkis- ja lihakasa!
Se oli puussa istuville tuskallinen näky, mutta sitä seurasi toinen, joka miellytti kaikkia kolmea miestä — nimittäin norsun takaosan näkeminen sen kulkiessa metsään päin ilmeisesti aikoen poistua taistelukentältä.
Ei kukaan heistä voinut arvata, oliko se saanut kostonhalunsa tyydytetyksi pesijäkarhun tuhoamisella vai oliko se lähtenyt hakemaan Fritziä. Mutta mikä lieneekin asian aiheuttanut, varmaa on, että se ohjasi kiertolaisnorsun pois sieltä ja lopetti piirityksen, joka oli muuttumaisillaan erittäin kiusalliseksi.
18. luku.