Hetkiseksi pukki verhoutui, melkein kokonaan peittyi lintujen suurten varjoisain siipien suojaan. Mutta vaikka sen ulkopiirteet saattoi erottaa, ei se näyttänyt tekevän mitään voimakkaita puolustusyrityksiä Niin outojen vihollisten tekemä äkillinen hyökkäys näytti saattaneen ibexin täydellisesti ymmälle ja se oli vieläkin kuin pelon lamauttama.
Hetken parin kuluttua näytti ibexin maltti palaavan ja se kohosi takajaloilleen sekä iski sarvillaan. Mutta karhukotkat olivat varuillaan, ja joka kerta nelijalkaisen yrittäessä liikahtaa eteenpäin ne välttivät helposti iskun heittäytymällä jommallekummalle puolelle. Sitten ne äkkiä pyörähtäen iskivät siihen takaa päin.
Tällä lailla jatkui taistelu ibexin pysyessä samalla paikalla, missä sen kimppuun ensiksi oli hyökätty, ja käännellessä sinne tänne molemmat etukaviot vierekkäin ilmassa tai seisoessa pystyssä takajaloillaan ja käyttäessä niitä kääntövipuna.
Ibexin olisi ollut parempi pysytellä kaikilla neljällä jalallaan, sillä sellaisessa asennossa se olisi vähän kauemmin voinut pitää puoliansa — ehkä siihen asti, että olisi joko voittanut siivekkäät vastustajansa tai perinpohjin väsyttänyt ne jatkuvalla puolustautumisella.
Mutta sen tapoihin ei nyt sattunut kuulumaan taistella sellaisessa asennossa. Se oli vastakkaista sen suvun ja rodun tottumuksille, jonka kaikki jäsenet olivat ikimuistoisista ajoista alkaen vihollisen kanssa taistellessaan seisoneet pystyssä takajaloillaan.
Niin oli siis sekin noussut pystysuoraan ja aikoi juuri iskeä rintaan toista karhukotkaa, joka kiusasi sitä edestäpäin, kun toinen, joka oli vetäytynyt vähän taaksepäin saadakseen paremmin vauhtia, liiti takaapäin nuolennopeasti ja tarttuen kynsillään äkkiä ja voimakkaasti ibexiä leuan alle iski sen pään niin kauas taaksepäin, että se kadotti tasapainonsa ja keikahti alas kalliolta. Seuraavalla hetkellä ibex oli tyhjässä ilmassa — pudoten — pudoten — saman hirveän avaruuden läpi, jonka kautta sen oma uhri oli juuri lentänyt.
Katselijat odottivat saavansa nähdä sen iskevän maahan joutumatta sen enempää kiusattavaksi siivekkäiden vastustajiensa taholta. Mutta niin ei asia kuitenkaan päättynyt. Juuri eläimen päästyä noin puolitiehen alas jyrkänteen rinnettä, näkyi toinen kotka syöksyvän sen perästä salamannopeasti, ja ennenkuin ibex saapui maahan, nähtiin kotkan iskevän siihen jälleen kerran ja saavan sen poikkeamaan kohtisuorasta putoamisestaan. Pukin ruho tuli lopultakin maahan mutta melkoisen matkan päähän siitä, missä toinen makasi. Kotka laskeutui sen kera, vieläpä jäi sen päälle siivet ja raajat ojennettuina kuin yhä pitäen sitä kiinni kynsillään.
Ei ollut aivan selvää, miksi karhukotka näin piti ibexiä kiinni, sillä eläin oli ilmeisesti kuollut ja oli varmasti ollut hengetön jo ennenkuin saapui maahan. Tuossa linnun menettelytavassa oli jotakin outoa, niinkuin sen laskeutumisessakin oli ollut viimeisten viiden-, kuudenkymmenen kyynärän kuluessa. Siitä tavasta, millä lintu ojenteli siipiään iskettyään saaliiseensa ja vieläkin liehutteli niitä, alkoivat katselijat ajatella, että kotkan omituinen laskeutuminen maahan sekä pysyminen saaliinsa päällä tuollaisessa kyyristyneessä asennossa eivät kumpikaan olleet sen taholta vapaaehtoisia tekoja.
Totuus selvenikin pian. Karhukotkan räpytellessä tai paremminkin läimäytellessä siipiään voimakkain, säännöttömin liikkein, kävi selville, että se koetti parhaimpansa mukaan päästä irti uhristaan eikä suinkaan halunnut pysyä pudonneen ruumiin päällä. Tämän saattoi uskoa sitäkin helpommin, kun se alkoi päästää hurjia huutoja, joista ei enää ilmennyt raivo tai uhma, niinkuin aikaisemmin, vaan mitä suurin kauhu.
Katselijat, jotka olivat jo nousseet seisomaan, juoksivat sitä paikkaa kohti, aavistaen jotakin olevan nurinkurin.