Tätä odottamatta saatua ruokavarastoa, jonka voi sanoa melkein kirjaimellisesti pudonneen taivaasta, ei Karl voinut olla pitämättä kohtalon käden lahjoittamana ja ilmaisematta tätä ajatustaan tovereilleenkin. Kasparinkin vähemmän harkitsevassa mielessä ja hindun puolipakanallisessa sydämessä heräsi ajatus, että jokin muu voima kuin pelkkä sattuma oli heidän apunaan. He olivat hyvinkin halukkaita liittymään Karlin rukouksessa ilmaisemaan kiitollisuuteen sitä olentoa kohtaan, joka näkymättömänä oli heidän kerallaan tuossa yksinäisessä laaksossa.
Jonkun aikaa he seisoivat tarkastellen uteliaasti ei ainoastaan molempia ibexejä, vaan myöskin kotkia. Heidän mieltään kiinnitti se tietoisuus, että kaikki nuo neljä eläintä olivat äsken vapaasti vaellelleet heidän vuorivankilansa rajojen toisella puolella ja saapuneet nyt aivan kuin ulkomaailmasta, jonka kanssa he itse halusivat niin innokkaasti päästä yhteyteen. Mitä he olisivatkaan antaneet, jos kukin olisi ollut varustettu siipiparilla niinkuin tuo karhukotka, joka vielä eli? Silloin he olisivat pian paenneet tästä laaksosta, joka heille oli kyynelten laakso, ja sitä ympäröiviltä lumivuorilta.
Karlin tätä ajatellessa heräsi hänen filosofisessa mielessään eräs ajatus, joka sai hänen kasvonsa vähän kirkastumaan. Vain vähän, sillä ajatus, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ei ollut kaikkein valoisimpia. Siinä oli kuitenkin jotakin, ja niinkuin hukkuva mies tarttuu oljenkorteenkin, takertui Karl tähän aatteeseensa ja hetkisen sitä tarkasteltuaan ilmaisi sen toimillekin.
Karhukotka oli herättänyt tämän aatteen. Lintu oli todellinen kotka, vahvasiipinen ja -lihaksinen niinkuin kaikki sen heimoon kuuluvat, vieläpä sukunsa vahvin. Nuolen lailla se saattoi lentää ylös sen lumipeitteisen vuoren huipuille, joka kohosi heidän yläpuolellaan.
"Mikä estää", kysyi Karl osoittaen lintua, "tuota kantamasta…"
"Kantamasta mitä?" sanoi Kaspar keskeyttäen veljensä kysymyksen, joka kuului epävarmana ja epäröivänä. "Ei suinkaan meitä, Karl?" jatkoi hän pieni leikillisyyden väre äänessään. "Sitähän et toki tarkoittane?"
"Ei meitä", myönsi Karl vakavasti, "vaan köyden, joka voi kantaa jonkun meistä."
"Hei!" huudahti Kaspar ilon hohteen levitessä hänen kasvoilleen hänen puhuessaan. "Siinäpä on jotakin järkeä."
Ossaru, joka oli uteliaasti kuunnellut keskustelua, päästi samalla hetkellä riemun huudon.
"Mitä ajattelette siitä, shikari?" kysyi Karl puhuen vakavasti.