— Se oli eversti Tres-Villas, lisäsi Gaspacho. — Pepe Lobos on siitä varma. Tämä kuuli tuon kummallisen hevosen kuorsaamisen, saman, jolla hän ratsasti sinä päivänä, jona hän tuli Las Palmas'een. Sitäpaitsi tunsi Pepe hänen vartalonsa ja äänensä, vaikka olikin yö. Kymmenen meidän miestä ajoi häntä takaa, ja tällä hetkellä hän jo lienee vankina.
— Pyhä neitsyt! huudahti Arrayo, katsoen taivaasen. — Lupaan sinulle palmupuun kokoisen vahakynttilän, jos tämä mies joutuu meidän käsiimme!
— Palmupuunko kokoisen! huudahti Bocardo hämmästyneenä. — Tarkoitatko sitä todellakin?
— Vaiti! sanoi toinen hillityllä äänellä. — Pidä suusi, Bocardo; sen lupasin, häntä pettääkseni.
— Noh, niin, lausui Bocardo, jos ne ottavat hänen vangiksi tahi ei, on vähäpätöinen asia. Me tulemme kaikissa tapauksissa hänet saavuttamaan. Jos oikein käsitän sen viestin tarkoitusta, joka tuolla palmikolla varustetulla miehellä hänelle on, voi häntä sillä houkutella vaikka maailman ääriin.
Tässä silmänräpäyksessä syöksyi Arroyon vaimo telttaan.
— Häkki on tyhjä! hän huusi. — Lintu on lentänyt pois tuon konnan, Juan el Zapoten seurassa, joka häntä vartioitsi!
— Tuli ja leimaus! raivosi Arroyo. — Heti heidän jälkeensä! Halloo! hän jatkoi, huutaen ulos teltan ovesta, — kaksikymmentä miestä hevosen selkään! Etsikäät metsästä ja virran rannoilta! Tuokaatte molemmat karkurit takasin käsistä ja jaloista sidottuina! Ennen kaikkia tuokaat ne hengissä takasin!
Käsky vaikutti vilkkaan liikkeen koko leirissä, jossa kukin näkyi kilpailevan keskenänsä, kuka heistä olisi ensimmäinen takaa-ajoa alkamaan.
— Lempo vieköön, jupisi Bocardo itseksensä, — jos eversti pääsee pakoon ja viestin viejä myöskin, niin hyvästi, kauniit suunnitelmani! Hm, hän jatkoi, Arroyon vaimon mentyä ulos jouduttamaan takaa-ajajien lähtöä, — hm, herra Arroyo, jos hän pääsisi meidän käsistämme, olisi se suuri vahinko. Kuitenkin lohduttakaamme itseämme käymällä San Carlos'en maakartanossa.