— Nähkääs, herra katteini, meitä ei ole kylliksi monta valloittamaan tuota maakartanoa väkirynnäköllä. Se suden pesä on näyttäinyt vahvemmaksi, kuin luulimmekaan, ja minut lähetettiin apua pyytämään.
— Kuka sinut lähetti? Luutnantti Lantejasko?
— Luutnantti Lantejas ei tule enään niitäkään viestiä lähettämään. Tänä aamuna naulittiin hänen päänsä maakartanon portille kersantti Yannez'in pään viereen.
— Lempo vieköön! huudahti rosvopäällikkö. — Yannezinko myöskin!
— He eivät ole ainoat, katteini. Kahdeksan muuta ovat menneet samaa tietä.
— Kaikkien hornan henkien nimessä! huudahti Arroyo. Kymmenen minun miehistäni jo kuolleena! Tulenkohan minä menettämään tämän joukon kuten edellisenkin? Jatka! Sinä olet kertonut minulle kylläksi huonoja uutisia. Anna minun nyt kuulla joku noista hyvistä!
— Eilen illalla tuli muuan ratsumies ratsastaen maakartanoa kohti, ikäänkuin hänen vaan olisi tarvinnut näyttäytyä portilla, tullaksensa sisään lasketuksi. Ennenkuin hän pääsi niin pitkälle, huomasivat hänet kuitenkin kaksi meidän etuvartijatamme, jotka heti kävivät hänen kimppuunsa. Mutta kiivaan taistelun perästä onnistui ratsumiehen päästä pakoon.
— Lempo vieköön… mitä pölkkypäitä!
— Älkää olko suutuksissanne noihin miesparkoihin, herra katteini. Minä vakuutan, etteivät ne häntä päästäneet ilman kovatta ottelutta, jota parhaiten todistaa se, että toinen heistä sai häneltä luodin olkapäähänsä, samalla kun hän otti toista kauluksesta, nosti tämän satulasta ja paiskasi maahan. Viipyi kokonaista kaksi tuntia, ennenkuin tuo miesraukka jälleen toipui.
— Minä tunnen ainoastansa yhden miehen, joka voisi tehdä jotakin sellaista, sanoi Bocardo kalveten, — ja se on tuo saakelin eversti Tres-Villas. Juuri sillä lailla hän surmasi Antonio Valdezinkin.