— Näinä kahtena viimeisenä yönä, hän lisäsi, — en ole saanut unta rahtuakaan silmiini, ja minun on mahdoton pysyä valveilla kauemmin. Saatuanne everstin vangiksi, tahi kaikissa tapauksissa ennen päivänkoittoa, voitte tehdä hyvin ja palata minua herättämään; muutoin kentiesi nukun liian myöhään.
— Raukka! huudahti Suarez. Minä jatkan ilman teittäkin ja ansaitsen palkinnon yksinäni.
Kova kuorsaaminen oli Pachecon ainoa vastaus.
Tuskin oli Suarez eronnut makaavasta toveristaan, kun hänenkin johtui mieleensä, että koska tämä, joka oli naimatoin, niin pelkäsi henkeänsä, oli hänellä, ollen naimisissa ja perheellinen, vieläkin suurempi syy peljätä omaansa. Näytettyään toverilleen rohkeuttansa, jonka näyttäminen ei hänelle mitään maksanut, päätti hän noudattaa tämän esimerkkiä muuhunkin nähden. Mentyään vielä sata askelta kauemmaksi, hän ojensi itsensä nurmelle ja oli pian unen vallassa.
Don Rafaelin kymmenestä vihollisesta oli siis neljä herennyt takaa-ajamisesta.
Kahden muun välillä heistä oli seuraava keskustelu:
— Oletteko milloinkaan nähnyt kuun kumottavan näin kirkkaasti? kysyi toinen. — Jos eversti on piilossa läheisyydessä, täytyy hänen meidät nähdä.
— Sepä olisi sangen onnetointa, vastasi toinen. — Jos hän sattuisi meidät näkemään, menisi hän varmaankin tipotiehensä.
— Hm, jupisi toinen, — enpä ole aivan varma siitä. Hän ei ole niitä, jotka menevät tiehensä. Oletteko kuullut, miten hän nosti Panchiton satulasta?
— Olen, ja minua karmii jo sitä ajatellessanikin. Pyhä Maria! Kuulitteko mitään?