— Mutta siihen tarvitsee tietysti kortit.
— Ne minulla on… aivan uudet kortit.
— Noh, koska kerta olen luvannut, eikä, kuten aivan oikein olette huomauttaneetkin, meillä ole tuon hallitusystävällisen everstin kiinnisaamisen toivoa, tahdon tehdä teidän mieliksenne.
Kumpikin kapinoitsija istuutui sitten nurmelle, erääsen kuun kirkkaasti valaisemaan paikkaan, ja Pepen otettua esille korttipakan lakkaristansa alkoi opetus, johon opettaja ja oppilas pian olivat niin vaipuneet, että unohtivat kaikki ympärillänsä.
Vähän matkan päässä tästä oli kaksi muuta don Rafaelin, Suarez ja Paoheco-nimistä, takaa-ajajata.
— Kuulkaapa Suarez, sanoi viimeksimainittu. — Viisisataahan dollaria katteini on luvannut sille, joka voi vangita tuon everstin hengissä?
— Niin vastasi Suarez, — viisisataa dollaria, ja se on kaunis raha. Mutta luulettekohan katteinin antavan mitään kaupanpäälliseksi, jos saisi kätensä poikkiammutuksi tahi säärensä poikkihakatuksi tuota hornan everstiä vangitessa?
— Hm, enpä tiedä. Sen kuitenkin luulisin.
— Noh, kuulkaatte minua, Suarez. Viisisataa dollaria olisi sangen hyvä asia teille, joka olette naimisissa ja jolla on perhettä. Minä, joka olen naimatoin, pidän niistä vähän lukua. Minä luovutan siis oikeuteni teille, ja te saatte etsiä everstiä, miten parhain voitte.
Näin sanoen heittäysi Pacheco pitkäksensä nurmelle ja valmistiihe nukkumaan.