— Noh, sanoi katteini, — oletteko saaneet tietää, onko Arroyon leiri todellakin Ostuta-virran rannoilla?
— Olen, vastasi intiani, — muuan tuttu, jonka sattumalta tapasin, sanoi minulle Arroyon ja Bocardon olevan kahlauspaikalla, jossa he estävät kulun kaikilta sinnepäin aikovilta. Se on heti tässä lähellä, joten voitte jo tänä iltana viedä hänelle viestinne. Kun tämä on tehty, pyydän täksi yöksi lomaa Clarolle ja itselleni. Me haluamme viettää tämän yön tuon pyhän järven rannalla.
— Hm! jupisi don Kornelio kysymystä oivaltamatta. — Niin lähellä! hän jatkoi, puhuen itseksensä ja lakaten heti syömästä. — Mitä muuta teidän tutullanne oli sanomista? Kuulitteko jotakin entisestä isännästänne, don Mariano de Silvasta?
— Kuulin. Hän on jo aikoja sitten jättänyt Las Palmas'en maakartanon ja asuu nyt Oajacassa. Mitä Del Valle'en tulee, pitävät hallituksen joukot sitä vielä piirityksessä.
— Tuskinpa Arroyo ja Bocardo, vastasi Costal, — lienevätkään kenraali Morelos'en käskyjä tuovan upserin vihollisia. Mitä Claroon ja minuun tulee, olemme me sellaisia miehiä, jotka emme näitä rosvoja pelkää.
— Niin, sen tiedän, vastasi katteini, — sen tiedän… Kuitenkin… minä mieluummin… Ah, mikä ratsastaja tuo on, joka nelistää tännepäin, tuliluikku kädessä?
Kysymyksessä oleva ratsastaja ei ollut kukaan muu kuin Gaspacho. Hän ratsasti eteenpäin ylpeän näköisenä, ja laisinkaan tervehtimättä hän kääntyi katteinin puoleen, joka, ollen valkeaihoinen, näkyi hänestä enin huomiota ansaitsevalta.
— Sanokaa minulle, ystäväiseni… hän alkoi.
— Ystäväisenikö! huudahti Costal häntä keskeyttäen. — Kenraali Morelos'en sotajoukossa palveleva katteini ei ole teikäläisen ystävä.
— Mitä tuo intiani-hölmö sanoo? kysyi Gaspacho, luoden ylenkatseellisen silmäyksen Costaliin.