— Jos minä, lausui Costal katteinille, — osaan saada selville totuuden niistä valheista, joita tuo heittiö minulle sanoi… hän, joka teidän viittaanne niin ihastui… luulen voivani sanoa olevamme etsimänne miehen luokse johtavalla tiellä. Luultavasti on hän tätä nykyä San Carlos-nimisessä maakartanossa.
— Mutta otaksukaamme, että San Carlosta suojelee espanjalainen vartijaväki, intti don Kornelio?
— Menkäämme ensin virran poikki, lausui Costal, — niin voitte jäädä sen toiselle puolen Claron kanssa, sill'aikaa kun minä teen pienen tiedusteluretken.
Tämä ehdotus oli don Kornelion mieleinen, ja noiden kolmen ratsastajan kahlattua virran poikki, ratsasti intiani eteenpäin ja oli pian näkyvistä kadonnut.
Hyvä aika kului, Costalin palajamatta. — Jospa minä nelistäisin kappaleen matkaa eteenpäin, esitteli Claro, — katsomaan, eikö häntä jo näy?
Katteini, joka oli tullut levottomaksi Costalin pitkällisestä viipymisestä, myöntyi ehdotukseen, mutta käski neekeriä neljännestunnin kuluessa palajamaan, vaikk'ei hän saisikaan selkoa intianista.
Claro oli tuskin päässyt näkyvistä, ennenkuin don Kornelio alkoi laskea minuutteja. Neljännestunti tuntui hänestä tunnilta, ja sen kuluttua kumpaisenkaan toverin palajamatta, tuli katteini levottomaksi, milt'ei säikähtyneeksi.
Ajatuksiaan huvitellaksensa hän verkalleen ratsasti noin neljännestunnin tietä eteenpäin, mutta ei vieläkään ketään näkynyt. Tästä enemmän peljästyneenä aikoi katteini pysähtyä, kun hän eräässä tien mutkassa huomasi valoa, joka näkyi liehuvan edestakasin puiden latvoissa, kappaleen matkaa hänen edessänsä.
Tarkemmin tutkisteltuansa don Kornelio huomasi maan kohoavan sillä kohdalla, jossa hän oli, ja hän voi nyt eroittaa erään suuren rakennuksen haahmun, jonka akkunat olivat sisältäpäin niin kirkkaasti valaistut, että näytti, ikäänkuin huone olisi ollut tulessa. Tasaisella katolla kannettiin palavia soihtuja edestakasin. Nämä näyttivät don Korneliosta ylhäisen asemansa vuoksi puiden latvoissa liehuvan.
Noissa palavissa, iltatuulessa liehuvissa soihduissa ja vielä enemmän tuossa omituisessa, akkunasta milloin punasena, milloin sinisenä, milloin taasen vaalean sinervänä ja samassa silmänräpäyksessä yhdestä väristä toiseen vaihtelevana, leimuavassa valossa oli jotakin niin lumoavaa, että don Kornelio äkkiä pysäytti hevosensa, rohkenematta ratsastaa askeltakaan eteenpäin.