— Minä pelkään, sanoi don Kornelio, tullen hiukan levottomaksi tuon vieraan puheesta hänen viittaansa nähden, — minä pelkään täällä joutuneemme jumalattomien ihmisten joukkoon. Te näitte, kuinka vähän tuo risapekka piti lukua Morelon upseereista, ja varmaankin hänen isäntänsä sitä vielä vähemmin tekee. Niin, meidän on oltava varoillamme ja odottaminen ehtoosen, ennenkuin koetamme mennä heidän kimppuunsa.
— Varovaisuus ei aina ole huonoin rohkeuden korvaus, huomautti Costal, olkapäitänsä kohottaen. — Me te'emme kuten tahdotte, herra katteini, ja minä tulen toimimaan niin, ett'emme joudu hallituksen joukkojen emmekä Arroyon miestenkään käsiin, ennenkuin tulemme mainitun herran omaan läheisyyteen. Muutoin menetän kentiesi sen päivän elämässäni, jota niin kovin olen ikävöinyt. Sillävälin teemme viisaasti, jos hiukan nukahdamme… varsinkin Claro ja minä, koska emme koko ensi yönä tule uinahtamaankaan.
— Te olette oikeassa… minä yhdyn teihin täydellisesti. Nukkukaamme siis joka mies hetkisen.
Koska aurinko vielä paistoi kuumasti, pani Claro ja Costal maata tuuhean puun juurelle, ja osoittaen sitä välinpitämättömyyttä vaarasta, jota seikkailija-elämä synnyttää, olivat molemmat pian vajonneet sikeään uneen.
Don Kornelio sitävastoin makasi kauan valveillansa, levottomana pian tapahtuvasta kohtauksesta Arroyon kanssa. Vihdoin hänkin kuitenkin vajosi uneen.
NELJÄSKYMMENES KOLMAS LUKU.
Don Kornelio vangiksi otettuna.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun katteini Lantejas molempine uskollisine toverineen istuutui satulaan, lähteäksensä Ostuta-virran kahlauspaikalle.
Mitä lähemmäksi he matkansa päämaalia pääsivät, sitä suuremmaksi kiihtyi don Kornelion levottomuus, ajatellessaan, että hän piakkoin tulisi seisomaan naama naamaa vastaan tuon peljätyn rosvopäällikön kanssa. Hän olisi mielellään ehdoittanut tuon vierailla käynnin lykkäämistä toiseen päivään, mutta sekä Costal että Claro, ratsastaen hänen rinnallansa, näyttivät niin suurta välinpitämättömyyttä vaarasta, että häntä hävetti näyttäyminen vähemmin rohkealta kuin hekään, ja siten hän vaitonaisena jatkoi ratsastamistansa.
Eipä viipynyt kauan, ennenkuin he saivat virran näkyviinsä ja samalla kertaa voivat nähdä kahlauspaikan molemmilla puolella olevat rannat. Tämä näköala tyynnytti don Kornelioa. Eipä näkynyt hevosia, ratsastajia eikä telttoja. Ei siellä ollut jälkeäkään Arroyon leiristä, paitsi noita vielä hehkuvia leirivalkeita ja niitä erilaisten esineiden tähteitä, joita oli hajallaan maassa.