Päivä, jona kaikki nämä vaihtelevat seikat tapahtuivat, oli Arroyolle kaikkea muuta paitsi onnellinen. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hänen verivihollisensa, don Rafaelin, palajaminen seudulle ollut enteenä niille monille vastoinkäymisille, jotka häntä olivat kohdanneet. Kymmenen hänen miehistänsä olivat kaatuneet piiritettyjen kautta ja kaksi oli don Rafael surmannut sekä itse päässyt pakoon Gaspar-vangin ja Zapote-karkulaisen kanssa.
Nämä vastoinkäymiset olivat kiihoittaneet rosvopäällikön verenhimoa, ja kiukkuaan tyydyttääksensä hän päätti viipymättä valloittaa San Carlos-nimisen maakartanon. Paitsi kostonhimonsa tyydyttämistä oli Arroyolla myöskin toinen tarkoitus mainitun maakartanon kimppuun hyökkäämisellä: hän aikoi sijoittaa sinne pääleirinsä, omataksensa tarpeen tullessa varmemman turvapaikan kuin avaran kentän.
Hän huomasi erehtyneensä laskuissaan Del Vallessa olevan hallituksen joukon vastustusvoimasta, ja, ollen vielä epätiedossa sen todellisesta suuruudesta, piti hän piirityksestä lakkaamisen paraimpana, kunnes hän oli valloittanut San Carlosin. Sitten aikoi hän palata koko joukkoinensa sekä tehdä ratkaisevan hyökkäyksen tämän paikan kimppuun.
Tästä syystä oli hän käskenyt piirittäjiä palajamaan leiriin sekä purkanut telttansa ja koko miehistöineen marssinut San Carlosta valloittamaan. Tämä selittää, miten don Kornelion toverinensa oli onnistunut päästä Del Vallen ohi ja Ostuta-virran kahlauspaikan poikki, näkemättä Arroyoa tahi ketään hänen joukostansa, paitsi Gaspachoa.
Vaikka San Carlos'en isännällä, Fernando Lacarralla, olikin monta palvelijaa, ei hän silmänräpäystäkään vastarintaa ajatellut. Heti vaadittaissa siis portit avattiin Arroyolle ja hänen miehillensä.
Koska Arroyo tähän asti oli ollut ankaran tasapuolinen ja oli tunnettu lämpimäksi vapauttamisasian ystäväksi, luuli tuo nuori espanjalainen Arroyon ainoastansa tahtovan vaatia häneltä veroa joukkonsa ylläpitämiseksi.
Vaikk'ei don Fernando siis odottanutkaan minkäänmoista väkivaltaa, oli hän kuitenkin pitänyt viisaimpana piiloittaa ennen portin avaamista vaimonsa, Marianitan, erääsen maakartanossa olemaan komeroon, jossa hän rahojansakin tallensi.
Varmemmaksi vakuudeksi oli don Fernando rosvojen sisääntullessa ilmoittanut vaimonsa olevan matkalla.
Juuri silloin, kun tuo nuori maakartanon omistaja koetti johdattaa vieraitansa harhaan hänen vaimonsa ja aarteidensa piilopaikkaan nähden, oli don Kornelio saanut näkyviinsä maakartanon, jonka ihmeellisesti valaistut akkunat häntä olivat kummastuttaneet.
Don Kornelio, päästyänsä Gaspachon seurassa kiviportaiden ylisille, tuli suljetun oven eteen, jonka sisäpuolelta tuskanhuutojen ohella kuului korkeaäänistä melua.