Gaspacho avasi kursailematta oven sekä työnsi don Kornelion erääsen isoon huoneesen, jossa oleva ilma heidät miltei tukahuttanut.
Joukko pihkasoihtuja paloi pitkin seiniä, mutta niiden punertavaa leimua milt'ei himmentänyt tuo kirkas valo, joka loisti eräästä keskellä lattiata olevasta paloviina-tynnyristä, jota sinipunervat liekit ympäröivät.
Kuumuus, veren löyhkä ja tuon palavan viinan haju synnyttivät yhtenä hengittämiseksi inhoittavan ilman; mutta tämäkin oli don Korneliosta vähemmin tuskallista kuin se näky, joka hänen silmiänsä huoneesen astuessaan kohtasi. Yhdellä seinällä seisoi joukko miehiä erään olennon ympärillä, jota he suurella mielihalulla katselivat.
Milt'ei alastomana ja sidottuna kasvot seinäänpäin näkyi eräs mies, ja häneen kumarruksissa oli eräs toinen, kourassansa paksusta härännahasta tehty ruoska, jolla hän vähän väliä nähtävästi koko voimallansa tuota onnetointa uhria löi.
Ruoskamies oli julman näköinen, ja nuo sinertävät viinanliekit, jotka leimuten hänen kasvojansa valaisivat, tekivät ne milt'ei pirullisen näköisiksi. Ruoskitun selästä pirskuva veri oli tahrannut seinän hänen kummaltakin puoleltansa, ja näiden pilkkujen paljous todisti rangaistuksen jo hyvän aikaa kestäneen.
Pyövelin virkaa tekevän miehen vieressä seisoi eräs vieläkin inhoittavamman näköinen nainen, joka näkyi kehoittavan miestä suurempaan julmuuteen.
Gaspachon nähdessä, ett'ei kukaan hänen sisääntuloansa huomannut, huusi hän niin kovaa, että se kuului melun keskeltä:
— Herra katteini! Me olemme ottaneet neekerin ja intianin toverin vangiksi. Tässä hän on!
Don Kornelion hämmästykseksi ei katteiniksi nimitetty ollut kukaan muu, kuin tuo inhoittava ruoskamies.
— Hyvä, vastasi katteini, häneen kääntymättä; — minä tulen heti, kunhan saan tämän visapäisen Fernandon neuvomaan, mihin hän on vaimonsa ja rahansa kätkenyt.