Ruoska vinkui taasen ilmassa ja sattui tuon onnettoman selkään, muuta vaikuttamatta kuin syvän huokauksen.
Aivan välinpitämättömänä tästä näyttelystä meni Gaspacho, jätettyään vankinsa Arroyon huostaan, ulos huoneesta.
Mitä don Kornelioon tulee, seisoi hän siinä, mihin rosvot olivat hänet asettaneet, kauhistuksen valtaamana. Lukuunottamatta sääliä, jota hän tunsi tuon onnettoman don Fernandon vuoksi, hän luuli sekä Costalin että Claron jo olevan hukassa, ja että hänenkin vuoronsa pian oli tulossa.
Näiden hirveiden ajatusten risteillessä don Kornelion päässä, tuli eräs kasvoiltansa sakalin näköinen mies hänen luoksensa.
— Ystäväiseni, hän sanoi don Korneliolle, — kuka te olette?
— Nimeni on Lantejas… katteini Lantejas. Minä palvelen kenraali Morelosen joukossa ja tuon häneltä viestin, jonka todistuksena on…
Äkillinen ajatus saattoi don Kornelion vaikenemaan, kauhea ajatus, sillä juuri nyt hän muisti viestin, katteinin-valtakirjan, suosituskirjeen, sanalla sanoen kaikkien niiden paperien, jotka hänellä oli todistuksena, olevan ryöstetyn viitan lakkarissa.
— Noh, lausui sakalin näköinen mies, — missä ovat mainitsemanne todistukset?
— Ne ovat minulta ryöstetyn viitan lakkarissa,
— Kuka teidän viittanne otti? Gaspacho, vastasi don Kornelio, joka sattumalta oli kuullut ryöstäjän nimen.