— Mikä huono onni! Gaspacho on juuri saanut käskyn viipymättä lähteä Las Cruce'en. Hän on jo poissa tällä hetkellä eikä luultavasti palaja ennenkuin viikon kuluttua. Sitä ennen olette te jo kuitenkin menettäneet päänne. Lemmon huono onni!
Kimakka huuto keskeytti juttelun don Kornelion ja Bocardon välillä, — sillä se oli hän, joka kuvaili katteinille niin hauskoja tulevaisuuden toiveita. Huuto tuli tuolta onnettomalta don Fernandolta, joka heti huudon päästettyänsä pyörtyi.
Milt'ei samassa silmänräpäyksessä nousi viimeinen liehuva liekki viinatynnyristä, jonka sisältö nyt oli palanut, ja soihtujen punertavassa valossa näytti sisälläolijat don Korneliosta liehuvan kuin varjot tahi oikeammin kuin hornan henget, ollen apuna siinä kauheassa näytelmässä, joka nyt lähestyi loppuansa.
NELJÄSKYMMENES VIIDES LUKU.
Viesti tuodaan perille.
Don Kornelion seisoessa ilmassa, joka milt'ei häntä tukahuttanut, näki hän yhden noista varjonkaltaisista olennoista muista eroavan ja häntä kohti tulevan. Miehen lähemmäksi tultua hän tunsi rosvojen julman päällikön, joka, ikäänkuin jaguari nuoleskellen verisiä huuliansa, käheällä äänellä huudahti:
— Tuokaa tänne vakoja! Minä tahdon tutkistella häntä sillävälin, kuin tuo toinen toipuu.
— Tässä hän on, vastasi Bocardo, työntäen don Kornelioa Arroyon eteen.
Tämä katseli don Kornelioa verenhimosta säihkyvin silmin.
— Tunnusta heti! hän huudahti, — ja anna asian loppua. Minä olen väsyksissä enkä halua kauemmin varrota.