— Herra Arroyo, vastasi Lantejas, minä olen kapinoitsijajoukossa palveleva katteini, ja kenraali Morelos on minut lähettänyt teille sanomaan…
Don Kornelio vaikeni. Hän epäili, uskaltaisiko hän ilmaista oikean asiansa.
— Missä ovat teidän todistuksenne? kysyi Arroyo.
— Paperini ovat minulta ryöstetyt.
— Vähät teidän papereistanne! Tänne, vaimo! jatkoi Arroyo, kääntyen akka kuotaleesen, joka vielä seisoi tuon pyörtyneen don Fernandon luona. — Tässä on sinulle vähän työtä, sillä minä olen hiukan väsyksissä. Minä annan sinun toimeksesi tämän vakojan saamisen tunnustamaan, kuka hänet on lähettänyt, ja missä tarkoituksessa hän on tullut. Pakoita häntä puhumaan, millä keinoin vaan haluat.
— Varsin mielelläni, vastasi kuotale, — mutta ei vielä. Tuo visapää on jälleen toipunut, ja, mikä vieläkin parempi, on lopulta tullut järkeensä… hän haluaa ilmaista.
— Tuo hänet sitten tänne! käski Arroyo. Monta miestä riensi irroittamaan don Fernandoa seinästä, johon hän oli kytketty, ja puolittain laahasivat, puolittain kantoivat he hänet lattian poikki Arroyon luokse.
— Kas niin, kurja! huudahti akka, — missä sinun rahasi ovat kätkettynä?
— Missä sinun vaimosi on? huusi Arroyo. Hänen isänsä on hänestä kelpo lunnaat maksaminen.
Kivun masentamana neuvoi don Fernando tuskin kuuluvalla äänellä tuon kätköpaikan, jonka ovi, sukkelasti muuriin salattuna, oli jäänyt rosvojenkin tarkoilta silmiltä huomaamatta.