Sekä Bocardo että Arroyo riensivät heti sille paikalle. Nelikko dollarin rahoja ja iso joukko rahaksi tekemätöntä hopeata oli huoneessa, mutta Marianita-rouva oli kadonnut.
Kun don Fernando sen kuuli, päästi hän ilon huudahtuksen ja pyörtyi uudelleen.
Don Kornelion mieleen muistui nyt tuo valkoisiin puettu aave, jonka hän puiden välissä oli nähnyt, ja hän ei epäillyt sen olleen juuri saman henkilön, jota he etsivät.
Arroyo palasi vankiansa tutkimaan, mutta nyt näkyi don Kornelion koko luonto muuttuneen. Viinan höyryt ynnä pihkasoihtujen katku olivat nousseet hänen päähänsä, ja koska hän ei milloinkaan ollut väkijuomia nauttinut, oli vaikutus samallainen kuin todellisesta, vaan pian ohimenevästä päihtymyksestä.
— Herra Arroyo! hän huudahti niin jyreällä äänellä, että se milt'ei häntä itsenänsäkin hämmästytti, — ja te, herra Bocardo, minä käsken teitä kumpaakin kunnioittamaan hänen ylhäisyytensä, kenraali Morelos'en airuetta… minua, jota hän on käskenyt teille sanomaan, että jos te jatkatte verisillä hirmutöillänne sen pyhän asian häpäisemistä, jonka puolesta me taistelemme… emme niinkuin rosvot vaan kuten kristityt… tulette te molemmat neljän hevosen välissä reväistäviksi.
Tämän odottamattoman ja loukkaavan uhkauksen kuultuansa säihkyi Arroyon silmät raivosta. Bocardoon se teki toisellaisen vaikutuksen. Hän vaaleni ja alkoi vavista Morelos'en nimeä mainittaessa.
Vaikka säikähtyneenä omasta rohkeudestansa, jatkoi don Kornelio kuitenkin samalla äänellä:
— Tuokaa tänne neekeri ja intiani, jotka ovat vankeina kuten minäkin, ja kuulustelkaatte, eikö molemmatkin tunne minua katteini don Kornelio Lantejas'eksi. Jos he eivät sitä tee, niin…
Tällä kohdalla Arroyo keskeytti puhujaa, rynnäten esiin ja käheällä äänellä huutaen:
— Voi teitä, jos te valehtelette! Minä tulen silloin repimään kielen suustanne ja sillä roimimaan poskillenne.