Lantejas, joka nyt vasten luontoansakin oli tullut kovin rohkeaksi, vastasi tähän uhkaukseen ylpeästi hymyillen.
Claroa lähetettiin hakemaan, ja hän astui seuraavassa silmänräpäyksessä huoneesen.
— Kuka tämä mies on, sinä neekerikoira? ärjyi rosvo.
Tällä kertaa liian täsmällisenä täyttämään esimiehensä käskyjä paljasti neekeri valkoset hampaansa salaperäisesti hymyillen.
— Don Lukas Alacuesta tietysti! hän vastasi. Ilon huudahtus pääsi rosvolta.
— Mutta onhan minulla toinenkin nimi, eikö niin? kysyi don Kornelio hämille joutumatta.
— Don Kornelio Lantejas, lisäsi Claro.
— Todistukset!… Todistukset! huusi Arroyo. — Todistukset! Ne minun pitää heti saada!
Tässä silmänräpäyksessä kuului kovaa mellastusta oven takana. Tämä temmattiin kiivaasti auki, ja Costal syöksyi keskelle huonetta, pitäen toisessa kädessään veristä väkipuukkoa, samalla kun toinen oli käärittynä muodottomaan myttyyn, joka oli jonkinlaisen kankaan tapaista. Tämä viimeksimainittu oli hänellä kilpenä useain miesten hyökkäystä vastaan, jotka takaapäin häntä ahdistivat.
Costal, päästyänsä sisään, kääntyi heti ympäri, ruveten takaa-ajajiansa vastustamaan. Kun nämä olivat päällikkönsä läheisyydessä, lakkasivat he päällekarkaamisestansa, ja yksi heistä huusi Arroyolle, että intiani oli tappanut heidän toverinsa, Gaspachon.