— Se tapahtui, saadakseni takasin omani, vastasi Costal, — tahi oikeammin katteini Lantejas'en oman, ja tässä se on.
Tämän lausuttuansa purki intiani sen esineen joka hänellä oli kiedottuna vasemman käsivartensa ympärille ja joka näkyi olevan tuo niin, pahalla ajalla poistullut viitta.
Don Kornelio tarttui siihen ilosta huudahtaen ja pisti heti kätensä sen lakkariin.
— Tässä on todistukseni! hän lausui, vetäen lakkarista joukon tuon tapetun rosvon suonista vuotaneella verellä niin tahrattuja papereja, että niitä tuskin voi lukeakaan. Tarpeeksi niistä kuitenkin sai selkoa todistamaan don Kornelion olevan se, joksi hän itsensä oli sanonut ja sen käskynhaltijan nimen, jonka puolesta hän toimi.
Morelon nimi näiden rosvojen keskellä oli hänelle sama kuin Herran kuiskaus Danielille jalopeurain luolassa. Nuo molemmat julmat päällikötkin hiljensivät äänensä tätä niin yleensä peljättyä ja kunnioitettua nimeä mainittaessa.
— Noh, olkoon sitten niin, huudahti Arroyo, vastenmielisesti taipuen; — mutta jos te koskaan kerskaatte niistä hävyttömistä sanoista, joita minua vastaan olette käyttäneet, niin… ja rosvo kähisi suustansa hirveän kirouksen. Mitä kenrali Morelos'een tulee hän jatkoi, voitte hänelle sanoa, että kukin meistä sotii tavallansa, ja että hänen uhkauksistansa huolimatta minä tulen noudattamaan omaani.
Tämän sanottuansa hän käski päästämään irti nuo kolme vankia ja antamaan heille takasin heidän aseensa sekä hevosensa.
— Kuusi ratsastajaa nouskoon heti hevosen, selkään ajamaan takaa tuota karannutta sennoritaa! huudahti Arroyo, don Kornelion ja hänen toveriensa lähtiessä huoneesta. — Satuloitkaa heti hevoseni; minä tulen mukaan ja te myöskin, Bocardo!
NELJÄSKYMMENES KUUDES LUKU.
Iloisia ja surullisia sanomia.