Yö oli jo tullut, kun don Rafael lähti bamburuovostosta, joka häntä niin hyvin oli kätkenyt.
Tultuaan vakuutetuksi, ettei ketään näkynyt lähettyvillä, meni hän sen aukean paikan poikki joka virran metsästä eroitti, ja riensi erääsen viidakkoon, johon hän hevosensa oli sitonut.
Kuten isäntänsä, oli Roncador'kin välttänyt rosvojen nuuskimista, mutta se oli niin heikko janosta ja nälästä, että don Rafael epäili, jaksaisiko tuo eläinraukka häntä kantaakaan. Kaikissa tapauksissa oli hevonen ensiksi vietävä virralle juomaan. Tämän toimen tehtyä talutti eversti jälleen hevosensa rannalle, jolloin hän näki erään miehen tulevan kahlauspaikalta. Koska mies oli jalkasin ja yksinänsä, päätti don Rafael pysähtyä, häneltä kyselläksensä. Pistooli kourassaan hän siis asettui jalkamiehen tielle.
Tämä, joka näin näki oudon miehen, jolla oli kädessään ampumaan valmis pistooli, ja joka päästä kantapäähän asti oli mudan peittämänä, häntä ahdistavan, säikähtyi milt'ei mielipuoleksi.
— Ah, herra, hän huudahti; — auttakaa palvelijaparkaa, joka hakee apua isännällensä!
— Kuka sinun isäntäsi on? kysyi don Rafael.
— Don Fernando Lacarre, kuului vastaus.
— San Carlos'en maakartanostako?
— Niin, herra. Tunnetteko hänet?
— Tunnen; onko hän missään vaarassa?