— Äh, vastasi palvelija, — rosvot ovat ryöstäneet maakartanon, ja juuri minun sieltä lähteissäni kuulin isäntäraukkani vaikeroivan heidän päämiehensä, katteini Arroyon, ruoskan iskuista.
— Taasen tämä konna! vastasi don Rafael. — Ja teidän emäntänne, donna Marianita, hän lisäsi, — miten hänen laitansa on?
— Juuri sentähden, ettei isäntäni tahtonut ilmaista tämän piilopaikkaa, Arroyo häntä ruoskikin, vastasi mies. — Kaikeksi onneksi minä autoin emäntäni ulos sen huoneen akkunasta, jossa hän oli kätkössä. Sitten lähdin itse pois ja aijon nyt mennä Del Valle-kartanosta hakemaan avuksi sen urhollisia puollustajia, jotka eivät koskaan riko sotalakeja.
— Mutta miten te pääsette sinne sisälle? Eikö Arroyon väki enään maakartanoa piiritä?
— Ei, herra. Koko hänen joukkonsa on nyt San Carlos'essa.
— Hyvä! lausui eversti. — Tulkaa minun mukaani, niin lupaan teille pikaisen ja verisen koston.
Pitemmittä selityksittä hyppäsi don Rafael satulaan, käski palvelijan istumaan hänen taaksensa ja ratsasti nopeassa ravissa Del Valle'en päin.
— Mihin te emäntänne jätitte? kysyi don Rafael heidän eteenpäin ratsastaessaan.
— Ah, herra, vastasi palvelija, — minä olin niin hämilläni, kun hän minusta erkani, ett'en huomannut neuvoa häntä pakenemaan Del Valle'en. Minä pyysin häntä vaan rientämään San Carlos'en lähellä olevaan metsään. Tärkein oli hänen pelastamisensa Arroyon kynsistä, ja luulenpa hänen olevan turvassa viidakossa. Nuori vaimo-raukka! Hän oli vielä tänä aamuna niin onnellinen. Hän vartosi juuri tänä iltana isäänsä ja sisartansa… joita hän ei pitkään aikaan ole nähnyt.
Eversti ei voinut olla karmimista tuntematta.