— Oletteko varma, että don Mariano ja donna Gertrudis aikoivat tulla tänä iltana?
— Niin eräässä isännälleni lähetetyssä kirjeessä oli. Heidät oltiin karkoitettu Oajacasta epäluulonalaisina kapinan edistämiseen, ja heidän oli heti sieltä lähteminen. Suokoon Jumala, ett'eivät he edes joutuisi näiden jumalattomien ihmisten käsiin.
— Toivokaamme, ett'eivät he joudu, sanoi eversti hillityllä äänellä.
— On mahdollista, jatkoi palvelija, — että donna Gertrudisen sairaus olisi viivyttänyt heitä päivän tahi pari matkalla. Se olisi onnettominta, mitä tällä matkalla voisi tapahtua.
— Mitä te sanotte? Onko donna Gertrudis sairas?
— On, herra, vastasi palvelija, — donna Gertrudis on ikäänkuin entisen olemisensa varjo. Joku salainen suru häntä jäytää. Mutta, herra, onko teillä vilu? kysyi mies, joka, pitäen kiinni don Rafaelin käsivarresta, tunsi tämän vapisevan.
— Ei se mitään ole, vastasi eversti, — mutta sanokaatte minulle, tietääkö kukaan hänen surunsa syytä?
— Kysykää pikemmin, herra, kuka sitä ei tietäisi? Donna Gertrudis rakastaa nuorta upseria, ja se rakkaus on niin sydämellinen, että hän lienee leikannut kauniin tukkansa uhriksi pyhälle neitsyelle, jos se pelastaisi tämän hengen eräässä vaarapaikassa. Ja sittenkin on tämä hänen näin rakastamansa hänet hyljännyt.
— Todellakin? kysyi don Rafael vaistomaisesti.
— Niin, jatkoi palvelija, — ja tuo nuori tyttöparka kuolee, koska hänet näin on hyljätty… kuolee hivumalla, mutta varmaan… Kuinka, herra, ettekö voi hyvin? Sydämenne tykyttää kättäni vasten, ikäänkuin se pyrkisi ulos rinnastanne.