— Minussa on todellakin kova sydämentykytys-tauti, vastasi don Rafael, — mutta pian se lakkaa. Tunnen jo itseni terveemmäksi. Jatkakaa kertomustanne. Oletteko koskaan kuulleet sen nuoren upserin nimeä?
— En, vastasi palvelija; — mutta olisinpahan minä hänen sijassansa, en antaisi tuon nuoren tytön kuolla, sillä enpä ole milloinkaan nähnyt hempeämpää ihmistä.
Nämä sanat olivat viimeiset tässä asiassa lausutut sanat, sillä samassa kuului etuvartijan ääni maakartanon muureilta.
— Sanokaa luutnantti Veraeguille, käski don Rafael vastaukseksi tunnustushuutoon, — että täällä on eversti Tres-Villas.
Sisäpuolelta kuuluvien torvien äänet ilmaisivat pian miehistön ilon entisen päällikkönsä palajamisesta, samalla kun don Fernandon palvelija joutuin laskeusi ales hevoselta, pyytäen anteeksi, ett'ei hän ollut huomannut toverinsa ylhäistä arvoa.
— Minullapa on suurin syy kiitollisuuteen, sanoi don Rafael. — Pysähtykäätte tähän, kunnes minä palajan. Minä teitä kentiesi tarvitsen eräässä tärkeässä asiassa.
Palvelija kumarsi kunnioittaen, ja don Rafael kääntyi sitten luutnantti Varaegui'in, joka useain, soihtuilla varustettuin sotamiesten kanssa oli tullut ulos esimiestänsä tervehtimään.
Ensimäisten tervehdyksien vaihdettua, kertoi luutnantti don Rafaelille, että he juuri olivat hankkeissa retkeilemään Arroyon rosvoja vastaan.
— Te siis tiedätte, missä ne oleskelevat? kysyi don Rafael.
— Emme aivan tarkalleen, mutta eipä ole noiden roistojen jälkien löytäminen vaikeata.