Ratsastajat, lähestyessään rantaa, kulkivat pitkin ruovostoa, huomaamatta noita kolmea, puiden alla seisovata hevosta.
Soihdut heitettiin nyt pois, ja ratsastaen erään järven muodostaman lahdelman ympäri, katosivat ratsastajat don Kornelion näkyvistä.
Kuu, joka samassa silmänräpäyksessä kumotti kirkkaammin, salli hänen paremmin nähdä järveä ja sitä ympäröivää ruovostoa. Taasen vallitsi paikalla äänettömyys, kun don Kornelio äkkiä luuli havaitsevansa liikettä ruovostossa, ikäänkuin joku raivaisi tietä sen lävitse. Seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi eräs olento, alussa varjonkaltainen ja hämärä, hänen hämmästyneisiin silmiinsä. Heti sen jälkeen se sai ihmisolennon ja, mikä don Kornelioa vielä enemmän hämmästytti, naisen haamun! Tämän hän selvään näki ja huomasi myöskin naisen olevan puetun valkoisiin, ja varustetun pitkällä, mustalla tukalla, joka riippui ales hänen hartioillensa.
Kylmä hiki valui don Kornelion otsalta nähdessään haamun olevan naisen, ja hänen silmänsä jäi siihen kiinnitetyiksi, voimatta niitä siitä irroittaa. Hän ei epäillytkään näkevänsä Tlalocin puolison, tuon kauhean Matlacuezcin, joka äsken oli noussut Ostutajärvessä olevasta vesilinnastaan, josta hän Costalin loihtimisella oli yli-ilmoihin manattu.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Loihtiminen.
Palajamme Costaliin ja Claroon. Olemme nähneet intianin raivaavan itsellensä tietä ruovoston läpi ja uivan velhovuorta kohden, yhtä välinpitämättömänä Ostutajärven alligatoreista kuin sitä ennen tyynenmeren haj-kaloista. Jos don Marianon palvelijat olisivat voineet häntä seurata vuoren synkkään varjoon, olisivat he nähneet hänen sinne päästyänsä nousevan ylös vedestä, mustan toverinsa kintereillään seuraamana.
Kiivettyään kappaleen matkaa vuoren kuvetta, pysähtyivät Costal ja hänen oppilaansa ison obsidianikiven lohkareen viereen, yhden niistä monista, joita oli siellä täällä vuoren kupeilla. Milloin vajonneena syviin mietteisin, milloin matalalla äänellä ja esi-isäinsä kielellä höpisten muutamia rukouksia, odotti intiani sitä hetkeä, jolloin kuu nousisi korkeimmalleen ja varsinainen loihtiminen alkaisi.
Vihdoinkin tuo toivottu hetki tuli.
— Claro, sanoi intiani vakavalla äänellä, — kun minun esi-isäini jumalat, vanhojen Tehuantepekin kasikein jälkeläisen, joka on nähnyt viisikymmentä sadeaikaa, rukoilemana kuulee ne äänet, joita minä nyt tulen päästämään ja joita he turhaan ovat kolme vuosisataa odottaneet, tulee epäilemättä joku heistä näyttäymään.