— Oi, isäntä, paetkaamme tästä paikasta, kun aikaa vielä on.
— Mutta mihinkäs me menisimme? vastasi don Mariano, luoden levottoman silmäyksen kantotuoliin. Lapsiraukkani… hän voi tuskin kestää matkan jatkamisen vaivoja.
— Ah, isäni, sanoi Gertrudis, — älkää minua ajatelko. Minä kävelisin ennemmin vaikka jalkasin, kuin jäisin tähän kauheaan paikkaan kauemmaksi.
— Noh, niin, sanoi don Mariano. Tapahtukoon, kuten sinä sanot. Valjastakaa juhdat, hän lisäsi, kääntyen palvelijaan, — ja lähtekäämme heti. Koettakaamme päästä San Carlos'een.
Sillä aikaa istui don Kornelio yhä puussansa, milt'ei puolikuolleena säikähdyksestä, kuunnellen, kuten hän luuli, puhetta jonkun intianilaisen jumalan ja tämän pakanallisen palvelijan, Costalin, kesken.
Äkkiä kiljunta taukosi. Äänettömyys kesti kuitenkin vähän aikaa, sillä pari minuuttia tämän jälkeen kuuli katteini toista ääntä, ikäänkuin kaukana olevilta ihmisiltä.
Vähitellen tulivat äänet lähemmäksi, ja don Kornelio rupesi luulemaan heitä Costaliksi ja Claroksi, jotka palaisivat. Hän huomasi kuitenkin pian erehdyksensä. Äänet eivät tulleetkaan järveltä, vaan vastakkaiselta taholta. Sitäpaitsi hän nyt näki useita valkeita, ikäänkuin palavia soihtuja, joita nuo puhujat näkyivät kantavan ja joita, siitä nopeudesta päättäen, jolla ne etenivät, hevosella ratsastavat miehet pitelivät.
— Keitähän he lienevät? ajatteli don Kornelio; — eihän he vaan lienee Arroyo rosvoinensa?
Tuskin oli hän lausunut tämän arvelun, kun eräs ratsastajajoukko ratsasti lähellä järvenrantaa olevalle aukealle, ja don Kornelio tunsi heti ne kaksi etupäässä ratsastajaa Arroyoksi sekä Bocardoksi.
Ratsastajat näkyivät ratsastavan edestakasin, etsien pensastosta joka haaralta, ikäänkuin he jotakin hakisivat.