Ajatus jostakin yliluonnollisesta pani katteinin vapisemaan niin, että hän oli puusta putoamaisillaan. Hänen puun juurella seisova hevosensa säikähti yhtä lailla kuin herransakin ja, temmaten itsensä irti, juoksi se Costalin ja Claron hevosten luokse, jotka seisoivat rantaa lähempänä.
Toisellakin taholla olivat nuo omituiset kellon lyönnit herättäneet säikähdystä. Tuskin kauempana kuin pyssynkantaman matkalla katteinista ja puiden takana piilossa voitiin huomata nelimiehinen ryhmä keskenänsä juttelevan. He olivat don Marianon palvelijoita.
Heidän isäntänsäkin oli kuullut läppäyksen ja koetti turhaan selittää tuota outoa ilmiötä.
Tässä silmänräpäyksessä kuuluivat nuo takana olevasta metsästä tulevat, kamalat kirkunat, jotka herättivät donna Gertrudis'en ja panivat häntä nostamaan päätänsä, kauhistuksesta kiljahtaen.
Samassa tuli eräs palvelija, Castrillo, kantotuolille, kasvot lumivalkeina säikähdyksestä.
— Mitä siellä on? kysyi don Mariano, peljästyneenä palvelijan kurjasta näöstä.
— Ah, herra, vastasi palvelija, tämä paikka on varmaankin lumottu, ja mitä pikemmin me pääsemme tästä pois, sitä parempi.
— Pitäkää aseenne valmiina, vastasi don Mariano, — kaiketi ovat ne jaguareja, jotka tässä ympäristöllä kiljuvat.
— Ah, herra, vastasi palvelija, pudistaen päätänsä; — jaguarit eivät koskaan kilju tuolla lailla, ja kaikki meidän aseemme olisivat hyödyttömiä pimeyden valtoja vastaan. Kuulkaa… nyt se taasen alkaa?
Jälleen kuului metsästä pitkäveteistä kiljuntaa, joka vastaanväittämättä oli sangen vähän jaguarin tahi muun tunnetun eläimen äänen kaltaista.