Onnellisesti pelastuttuansa Arroysta ja hänen rosvoistansa seurasi don Kornelio vaistomaisesti Costalia, joka joutuin ohjasi suuntansa Ostutajärvelle, voidaksensa alkaa loihtimisensa ennen kuun nousemista.
— Päästyänsä järven lähelle, ilmoitti katteini tovereilleen aikomuksensa jäädä odottamaan heidän palajamistansa, sittenkun he olisivat kohdanneet Tlalocin ja hänen puolisonsa Matlacuezc'in. Costal myöntyi saneen mielihyvissään tähän esitykseen ja lupasi etsiä katteinille soveliaan lepopaikan.
Vähän tämän jälkeen ilmaisi tuulen viileys, ett'ei järvi enään ollut kaukana, ja kaunis, siimekkäinen palmulehto tarjosi ystävällistä suojaa don Korneliolle. Neekerin valmistettua tähän sammalista ja parista huopapeitosta katteinille vuoteen, menivät hän sekä Costal järvelle päin ja olivat pian näkyvistä.
Yksin jääneenä pani katteini maata niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat, ja alkoi mielessään muistella päivän vaihtelevia tapauksia; mutta pian hänen silmänsä ummistuivat ja hän vajosi uneen.
Hänen leponsa ei kuitenkaan jäänyt kauan häiritsemättä, sillä tuskin tuntiakaan siitä, kun hän oli nukkunut, herätti hänet eriskummainen ääni, ikäänkuin kellonläppäys jostakin läheisestä kirkosta.
Alussa luuli hän uneksivansa, ja että tuo kuulemansa ääni tuli hänen syntymäkaupunkinsa kirkonkelloista; mutta silmänräpäyksen mietintö sanoi hänelle, että hän oli valveilla.
Ääni, joka hetkeksi oli valjennut, alkoi uudestansa, ja don Kornelio laski kaksitoista lyöntiä, heleitä sekä harvoja, ikäänkuin iso kello ilmoittaisi keskiyön hetkeä. Todella olikin nyt tämä aika yöstä, kuten don Kornelio voi nähdä kuusta, ja tämä huomio tuntui kauhealta hänen mielessään.
Nuo kummalliset kellonlyönnit kuuluivat taaskin ilmassa, ja don Kornelio kuuli nyt niiden tulevan järveltä tahi sen keskellä olevasta velhovuoresta. Ne tuntuivat olevan merkkejä intianilaisten jumalain herättämiseksi vuosisataisesta unestansa.
Voidakseen, jos mahdollista keksiä, noiden kamalien äänien syytä, päätti don Kornelio kiivetä erääsen lähellä olevaan, korkeaan puuhun.
Tähän päästyään hän loi tähysteleviä silmäyksiä järvelle, jonka yli hänen korkeasta asemastansa oli lavea näköala. Ei mitään outoa ollut nähtävissä; mutta sen sijaan hän nyt kuuli uuden äänen, yhtä kammottavan kuin nuo salaperäiset kellonlyönnitkin. Kuului ikäänkuin kokonainen kööri ääniä, ja ne tuntui tulevan joidenkuiden tähän asti tuntemattomain jättiläisolentojen keuhkoista.