— Hoh, se on vaan alligatori, joka naksuttelee leukojansa. Jatka, Zefirino!
— Noh, niin, kertomus on sellainen, että viisisataa vuotta sitten piti eräs intiani uhrattaman samalla lailla. Tuo julma pappi oli jo viiltänyt auki hänen rintansa ja ottanut ulos hänen sydämensä, kun intiani kaikkien ympärillä seisovien hämmästykseksi kaappasi kiinni omaan sydämeensä ja koetti jälleen asettaa sitä entiselle paikallensa. Hänen kätensä kuitenkin vapisi, sydän luikui hänen kourastansa, vieri vuorta ales ja putosi järveen. Kauheasti kirkuen syöksyi intiani perässä, ottamaan sydäntänsä vedestä; mutta hän ei noussutkaan enään vedenpinnalle. Tietysti ei sellainen mies, kuin tämä intiani, voinut kuolla, ja viisisataa vuotta on hän vaeltanut järven rantoja ympäri, etsien sydäntänsä ja halkiviilletyin rinnoin, aivan niinkuin pappi oli sen jättänyt. Vasta vuosi sitten näki joku hänet, vieläpä tällä seudullakin, järven etelärannalla.
Zefirinon lopetettua kertomuksensa loivat hänen kuulijansa ehdottomasti säikähtyneitä silmäyksiä järven mustaan veteen, ikäänkuin he olisivat peljänneet tuon salaperäisen intianin tulevan näkyviin. Kahisevaa ääntä kuului lehdissä ja saattoi heidät kaikki neljä hypähtämään ylös, pelosta vavisten.
Tullen näin seisovaan asentoon, näkivät he miehen, joka raivasi itsellensä tietä rannalla kasvavan ruovoston läpi.
Kirkkaassa kuutamossa voivat he nähdä miehen olevan ilko alasti, ja että hänen ihonsa oli ruskea eli vaskenkarvainen, toisin sanoen, että hän oli intiani.
Ruovoston läpi mennessään hän halkasi sen ojennetuilla käsivarsillaan, samalla kun hän piti silmänsä alaspäin luotuina, ikäänkuin hän jotakin etsisi.
Tultuaan veden luokse hyppäsi hän siihen ja alkoi uida tuota velhovuorta kohti.
— Taivaan Jumala! jupisi Zefirino kauhistuksen äänellä. — Se on sydäntänsä etsivä intiani!
NELJÄSKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.
Levotoin yö.