Vähän sen jälkeen kun he olivat pysähtyneet, oli donna Gertrudis vaipunut uneen kantotuolissansa, jonka puoleksi suljettujen verhojen välissä näkyivät hänen kasvonsa, yhtä valkeat kuin patja, jolla ne lepäsivät.
Kantotuolin vieressä seisoi don Mariano, katsellen tytärtänsä surun ja lemmen tunteilla.
Vähän matkan päässä, lähempänä järveä, istuivat palvelijat nurmella, hillityllä äänellä jutellen.
Aukkoa ympäröivässä metsässä olevasta raosta näkyi vuori tuossa lumotussa järvessä synkkänä kuvautuvan taivaan siniselle pohjalle.
— Olen kuullut sanottavan, lausui yksi palvelijoista, — veden tuossa järvessä, joka nyt on niin sameriaista, muinoin olleen kristallikirkasta, ja että se sitten vasta, kun piru otti sen valtaansa, muuttui semmoiseksi, kuin se nyt on.
— Oh, lausui toinen, — minä en usko pirun asuvan tuossa vuoressa. Pitäisihän sen osata valita hauskempikin olinpaikka.
— Niin, lausui hän, joka ensiksi oli puhunut, ja jonka nimi oli Zefirino, — asukoonpa siinä nyt piru tahi ei, on hirveitä asioita tuolla vuorella tapahtunut ja taitaa tapahtua vieläkin. Olen kuullut, että tuota usvaa, jonka näemme sen huipulla, ja joka sinne yöksi nousee, levittää sinne intianien jumala… joka on piru itse. Hän tekee sen, salataksensa, mitä tuolla ylähällä tapahtuu. Intianit kertovat siitä kummallisen tarinan.
— Suo se meidänkin kuullaksemme, Zefirino.
— Kuten kentiesi olette kuulleet, oli intianilaisilla papeilla muinoin alttari tuolla ylähällä, jolla heidän oli tapana uhrata kymmenittäin ihmisiä, jotta veri vuoti ales pitkin vuoren halkeamia ikäänkuin vesi sadekuuron jälkeen. He avasivat uhrien rinnan, ja repivät sydämen ulos, uhrin vielä eläessä.
— Vaiti! huudahti toinen palvelija, ettekö kuulleet jyryä… juuri tuolta järven rannalta?