Claro oli yhtä säikähtynyt kuin don Kornelio, mutta toisesta syystä. Hän luuli tuota kiljuntaa pakanallisten jumalain vastaukseksi hänen toverinsa rukouksiin. Hetkisen kuluttua hänen itseensäluottamuksensa palasi, ja hän viittasi Costalille jatkamaan.
— Lyö taaskin, hän sanoi hillityllä mutta vakavalla äänellä. — Se on Tlaloc, kun vastaa. Lyö taaskin.
— Hoh, lausui intiani ivallisesti nauraen, — oletteko niin vähän perehtynyt metsäelämään, että luulette erään mitättömän eläimen kiljuntaa zapotekein jumalan ääneksi.
— Miten, eläinkö tuollaista meteliä pitää? huudahti Claro kummastuneena.
— Niin aivan, eläin se on, vastasi Costal.
— Vähäinen marakatti, jonka voisitte lyödä kuoliaaksi sauvallanne ikäänkuin reppurotan. Ei, suuren Tlalocin ääni on paljon peljättävämpi. Mutta katsokaa, mitäs tuolla on?
Costalin puhuessa osoitti hän toverillensa erästä ratsastajaryhmää, joka, soihdut käsissä, tutki metsän reunaa, ikäänkuin jotakin etsien.
Molemmatkin ystävykset odottivat, kunnes soihdut sammuivat ja ratsastajat katosivat läheisen metsän peittoon.
Costal aikoi juuri jatkaa rukouksiansa, kun hän samalla kohtaa rannalla, josta ratsastajat olivat poikenneet, huomasi näyn, joka pani hänenkin pelkäämättömän sydämensä vapisemaan. Ruovostoon ja aivan veden reunaan ilmestyi äkkiä eräs valkoinen olento ikäänkuin järvestä nousneena.
Se ei ollut pelko, joka pani intianin vapisemaan, vaan uhkuva voittoriemun tunne.