— Vihdoinkin on aika tullut! hän huudahti, tarttuen toverinsa käsivarteen. — Tehuantepekin kasikein loisto tulee nyt jälleen uudistumaan. Katsokaapa tuonne!
Ja puhuessaan hän osoitti erästä naishaamua liljavalkeassa puvussa ja jonka pitkät, mustat kiharat riippuivat hartioilla ikäänkuin ylhäisen sennoran viitta.
— Se on Matlacuezc, jupisi neekeri, tuskin voiden salata kauhistusta, jonka tuo ilmiö hänessä herätti.
— Niin, siitä ei ole epäilemistäkään, vastasi Costal hätäisesti ja riensi neekerin seuraamana järvelle.
Päästyänsä kallion juurelle hyppäsivät molemmatkin veteen ja alkoivat uida takasin rannalle.
Don Kornelio voi nyt puustansa nähdä nuo molemmat seikkailijat, kun he voimallisilla vedoilla halkasivat vettä, ja hän huomasi myöskin heidän nähneen tuon valkosen haamun sekä että he nyt suuntasivat tätä kohden kulkuansa. Hän näki intianin menevän aivan sen lähelle ja hän hämmästyi, huomatessaan hänen ojentavan tätä kohti käsivartensa, ikäänkuin veden jumalattareen tarttuaksensa, kun hänen korvissansa äkkiä kuului kova ääni, joka lausui sanat:
— Kuolema Gaspachon murhaajalle!
Samaan aikaan kuin äänikin, kuului pyssynpamahdus kaikuvan pitkin rantoja.
Costal ja Claro näkyivät kumpikin sukeltavan veteen laukauksen kuullessaan, eikä don Kornelio voinut hetkeen nähdä heitä kumpaakaan.
Tuo valkonen haamu oli myöskin kadonnut, mutta sillä kohdalla, missä se oli seisonut, liikkuivat ruovot kiivaasti, ja don Kornelio luuli kuulevansa sieltä hätähuutoakin; seuraavassa silmänräpäyksessä oli kaikki jälleen ääneti.