Ennenkuin hän kannusti hevostansa, loi hän vihan silmäyksen taaksensa hänen isänsä murhaajaan, samalla kun halveksiva hymyily oli ainoa vastaus tämän armorukouksiin.
— Konna, teidän armorukouksenne eivät mitään hyödytä, hän hetken kuluttua lausui. — Antonio Valdez kuoli samalla kuolemalla, rukoillen, kuten tekin, surkeasti henkensä edestä. Te tulette kuolemaan kuten hänkin. Sen minä päätin, nähdessäni teidät Las Palmas-nimisessä maakartanossa, ja nyt minä pidän lupaukseni.
Näin sanoen kannusti don Rafael hevostansa; eläin teki aimo harppauksen ja pysähtyi sitten, oudostuneena hännässänsä olevasta painosta. Rosvon vartalo, äkkiä temmaistuna eteenpäin, pysähtyi jälleen maahan, hätähuutojon päästessä hänen väriseviltä huuliltansa.
Samalla hetkellä näkyi kaksi miestä juoksevan tälle paikalle niin nopeaan, kuin heidän kintuistansa pääsi.
— Sananen, herra eversti, Jumalan nimessä! huudahti yksi heistä, tultuansa kuulomatkalle. — Herran tähden, älkää ratsastako meidän luotamme, ennenkuin olemme saaneet teitä puhutella.
Mies, joka tätä huusi, ei ollut kukaan muu kuin Zapote, ja hänen toverinsa oli tietysti Gaspar.
— Keitä nämä miehet ovat? kysyi don Rafael vihastuneena. — Oh, tekö, ystäväiseni, siellä olettekin, hän jatkoi lempeämmällä äänellä, tunteissaan molemmat metsässä tapaamansa miehet, joiden neuvot olivat hänelle olleet niin suureksi hyödyksi. — Mitä teillä on minulle asiaa? Näettehän minulla tällä hetkellä olevan toimittamista.
— Niin, vastasi Zapote, — me näemme teidän ylhäisyydellänne olevan toimittamista ja tulleemme sopimattomalla ajalla. Vai niin, herra Arroyo'ko teille nyt antaa toimittamista. Mutta, teidän ylhäisyytenne, tietäkää, että meillä on teille viesti, ja että olemme juosseet teidän perässänne kaksikymmentä neljä tuntia, saamatta sitä teidän kuultaviinne. Se koskee teidän henkeänne tahi kuolematanne.
— Armoa! Armoa! huudahti Arroyo rukoillen.
— Suu kiinni, pöllöpää! huudahti Zapote halveksivasti entiselle päälliköllensä. — Ettekö huomaa hänen ylhäisyytensä meitä puhuttelevan. Te häntä estätte.