— Viesti hengestä tahi kuolemasta? kertoi don Rafael, ja hänen sydämensä paisui äkillisestä toiveesta. — Kenen luota te tulette?
— Jos teidän ylhäisyytenne suvaitsisi käskeä miehiänne hiukan syrjään, kuiskasi Zapote. — Meillä on lemmenviesti, hän lisäsi vieläkin matalammalla äänellä.
Everstin käskevästä viittauksesta vetäytyivät ratsastajat syrjään, ja hän oli nyt ainoastansa airueiden parissa.
Mitä nämä hänelle sanoivat, ei tarvitse kertomista; riittää, kun tietää, everstin ilosta huudahtaen pistäneen jotakin poveensa, nähtävästi käärön, jonka airueet hänelle antoivat. Nämä puolestansa näkyivät iloisesti hyppivän kentällä, kun eversti oli heille pari sanaa lausunut, jotka näkyivät Zapotessa vaikuttaneen ikäänkuin tanssimataudin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä paljasti eversti väkipuukkonsa ja huudahti korkealla äänellä:
— Jumala ei tahdo tuon miehen kuolemaa nyt. Hän on lähettänyt nämä miehet hänen henkeänsä pelastamaan. Minä näen tässä Jumalan sormen.
Ja unohtaen, että hänen vallassaan nyt oli verivihollisensa, hänen isänsä murhaaja, unohtaen, valansa ja ainoasti muistaen Gertrudis'elle antamia lupauksiansa, kääntyi hän satulassaan ja viilsi poikki permen, jolla rosvo oli sidottuna hänen hevosensa häntään.
Halveksien niiden kiitosten kuultelemista, joita konna hänelle tuhlasi, hän jälleen kääntyi viestintuojiin.
— Missä hän on, joka teidät lähetti? hän matalalla äänellä kysyi.
— Tuolla, vastasi Zapote, osoittaen ratsastajaryhmää, joka tällä hetkellä näkyi lähestyvän rantaa myöten, kantotuolia ympäröiden.