Roncador, ollen irti siitä ihmisruumiista, joka sitä näin oli peljästyttänyt, ei enään vastustellut kannuksien ottelemista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se laukkasi siihen suuntaan, jossa Gertrudis'en kantotuolin verhot näkyivät kuutamon himmenevässä valossa.
VIIDESKYMMENES KOLMAS LUKU.
Loppu.
Olemme päässeet näytelmämme loppukohtaan. Ostutajärven rannoilla, jotka näin vähässä ajassa olivat nähneet niin monta tapausta, vallitsi taasen äänetöin hiljaisuus.
Jo oli don Kornelio molempine toverinensa kadonnut Oajacaan vievän tien seutuvilta.
Muuan matkue näkyi hitaasti liikkuvan San Carlos'een päin. Matkuen edellä liikkui kantotuoli Gasparin ja Zapoten kantamana, jotka astuivat aivan vaitonaisina, ja tässä kantotuolissa lepäsi valkoisiin puettu nainen, espanjalaisen don Fernando Lacarran kuollut vaimo, Marianita.
Ennenkuin intiani oli paikalta poistunut, oli hän neekerin seuraamana palannut sille paikalle, jossa suuren Tlaloc'in puoliso, Matlacuezc, muka oli hänelle ilmestynyt ja jossa hän suureksi pettymykseksensä oli huomannut donna Marianitan makaavan kuolleena, sydän luodin lävistämänä. Se oli sama luoti, jonka yksi Arroyon rosvoista oli ampunut Costaliin, juuri kun tämän piti tarttua Matlacuezc'iin, joka ei ollut kukaan muu kuin don Fernandon nuori vaimo, kun oli ruo'ostossa etsinyt piilopaikkaa takaa-ajajiltansa.
Vähää matkaa paarista seurasi don Mariano palvelijoineen ja vielä perempänä tulivat matkuessa don Rafaelin ratsastajat. Hiljaista, juhlallista äänettömyyttä he kaikki noudattivat, ikäänkuin hekin olisivat yhtä suuren murheen rasittamina.
Mutta asia vaan siltä näytti; sillä tässä matkuessa oli kuitenkin kaksi henkilöä, joiden sydämet tällä hetkellä tunsivat suurinta onnellisuutta, mitä ihmislapsille maan päällä suodaan. Kumpikin olivat nyt vakuutetut molemmanpuolisesta, pitkien kärsimysten koettelemasta rakkaudesta, joka tuskin oli vaatinut liian suuria uhreja, koska entiset tuskat nyt olivat muuttuneet niin suureksi iloksi, kuin heillä nykyään oli.
Milt'ei saman matkan päässä don Marianon varusväestä ja ratsastajista, jotka matkuen perässä kulkivat, näkyi, näet, kaksi henkilöä, toinen leväten kantotuolissa ja toinen ratsastaen sen vieressä. Tuskinpa on tarpeellista sanoakaan, kuka kantotuolissa lepäsi, tahi kuka tuo pitkävartaloinen ratsastaja oli, joka kumartui satulastansa, kuiskaellen niin hiljaa, ett'ei kukaan hänen sanojansa kuulisi, paitsi se, jolle ne olivat aijotut.