— Vähät niistä! Muistakaapa, Claro, että me etsimme kultaa, ja uskokaa minua, jos meillä on onnea, tulee veden neito sanomaan, missä sitä on. Kosolta kultaa!
— Riittää! huudahti Claro, tämän viehättävän tulevaisuuden toivon häikäisemänä. — Minä tulen kanssanne. Menkää edellä. Tästä hetkestä olen veden neidon orja!
Intiani otti maasta tuliluikkunsa, jonka oli laskenut kädestänsä siksi aikaa, kun hän lauloi rukoustansa, heitti sen olallensa ja meni vesiputouksen luokse; aivan hänen kantapäillänsä astui Claro, jonka mieli taisteli ahneuden ja pelon välillä.
Jota enemmän he pääsivät eteenpäin, sitä korkeimmaksi rannat muuttuivat, ja virran uoma oli syvän, kapean rotkon pohjan kaltainen, jossa vesi syöksyi kuohuten ales kallioiden välissä, Molemmallakin rannalla kasvavat, isot puut ulottuivat toisiinsa, ja niiden oksat kietoutuivat pimeäksi, synkäksi tunneliksi. Tämän alapäässä valui virta taasen päivänvalossa ja syöksyi seitsemänkymmenen metrin korkeudesta kohtisuoraan ales syvän alhon pohjaan suuremmalla pauhulla, kuin mahtavan valtameren meuruaminen.
Juuri missä tuo kuohuva virta ryntäsi kallioiden harjan yli, kasvoi kaksi mahdottoman isoa sypressipuuta sitä laatua, jota mejikolaiset tuntevat "veden haltijan" nimellä. Ne seisoivat virran molemmin puolin, pitkät oksat toisiinsa ojennettuina. Runsaiden köynnöskasvien kietomina ja hopeankarvaisten valkosammal-viirujen koristamina, jotka vähän väliä tulivat kastetuiksi vesiputouksen kuohuvaan holviin, olivat nämä molemmat puut veden muinaistarun haltijoiden kaltaisia.
Tällä kohdalla kumpainenkin mies pysähtyi. Vaikka he nyt olivat aivan lähellä sitä paikkaa, jossa jaguarit luultavasti samoilivat, oli Claro tullut välinpitämättömäksi vaarasta. Hänen villipetojen ja pahojen henkien pelkonsa oli kullanhimo, joka oli muuttunut yhä kiihkeämmäksi, tukahuttanut.
— Kuulkaapa, Claro! sanoi Costal, katsoen ankarasti toveriinsa. Kuunnelkaa tarkkaan niitä ohjeita, joita nyt teille annan. Jos veden neito teille näyttäytyy ja te joko silmäyksellä tahi eleellä ilmaisette vähintäkään pelkoa, olette hukassa.
— Hyvä! vastasi neekeri. — Toivo kulta-aarteen löytämisestä antaa minulle rohkeutta uskaltamaan vaikka kaulani permeen, jos sitä tarvitsisi. Olkaatte huoleti, Costal! Puhukaatte vaan… minä olen pelkkänä korvana.
Neekerin näitä sanoja lausuessa, ilmaisi hänen kasvonsa niin järkähtämätöintä rohkeutta, että intiani levollisena tästä seikasta istautui aivan rotkon reunalle, josta näki siihen alhoon, johon vesi syöksyi, samalla kuin Claro muitta mutkitta istui hänen viereensä.