— Hoh! lausui Costal. — Jätänhän minä tuliluikkuni teille.
— Niin, jupisi neekeri, — mitä se auttaa? Yksi luoti neljälle tiikerille.
Tähän muistutukseen vastaamatta meni intiani kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes tuli ison puun luokse, jonka oksat ulottuivat virtaan. Tähän puuhun hän kiipesi, kurotti itsensä veden yli ja rupesi juhlallisella äänellä laulamaan jonkinmoista intianilaista rukousta, jonka sanat Claro kyllä voi kuulla, vaan ei käsittänyt niiden tarkoitusta.
Intianin laulussa oli jotakin raivoisata, joka herätti hänen toverissansa jonkinlaista pelkoa, ja tämä yhä kiihtyi uudesta, yhtä synkänlaatuisesta äänestä, joka tuli rotkosta ja sekaantui vesiputouksen pauhinaan. Se oli jaguarin kiljunta, vaikka tuntui, ikäänkuin joku paholainen olisi vastannut intianin rukoukseen. Kaikki nämä äänet yhdessä synnyttivät jonkinlaisen hornan kolmisoinnun, joka hyvin oli omiansa herättämään vavistusta Claron taika-uskoisessa mielessä, ja rannalla seisoessaan luuli hän näkevänsä hehkuvain silmäin häneen tuijottavan lehvien lomatse ja veden neidon hajatukkinensa nousevan vedenpinnalle.
Jääkylmä väristys karmi hänen ruumistansa kantapäästä aina kähäräiseen tukkaansa saakka.
Tässä silmänräpäyksessä Costal palasi.
— Oletteko valmis? kysyi intiani.
— Mihin?
— Seuraamaan minua vesiputoukselle… rukoilemaan siellä veden neitoa ja kysymään, tahtoisiko hän meille näyttäidä.
— Kuinka! Tuolla alhaallako, missä tiikerit kiljuvat?