Vesiputous.
Kanotin viedessä näitä kumpaakin miestä myötävirtaan, oli Claro mielissään pelastuksestansa tiikerin kynsistä. Mutta hänen ilonsa ei kauan pysynyt puhtaana. Jaguarit olivat paenneet, se oli tosi, vaan minne? Ne olivat selvästi menneet pitkin virtaa, ja niitä voisi alempana jälleen tavata.
Tämä ajatus teki Claron levottomaksi, ja hän kysyi toveriltansa, olisiko luultava, että he uudestansa tulisivat tapaamaan nämä vaaralliset viholliset.
— Luultava kyllä, vastasi Costal, — enemmänkin kuin luultava. Vesiputouksen alapuolella ne varmaankin tapaisimme. Nuorta varsaa ne eivät löydä joka päivä, ja nämä pedot aprikoivat kuten ihmisetkin. Ne tietävät virran tuovan tuon kelluvan haaskan vesiputouksesta ales, ja että ne jälleen tämän alapuolella sen saavuttavat.
Luuletteko todellakin tiikerien tulevan tuolla alahalla vastaamme?
— Epäilemättä. Jos en erehdy, saatte kuulla niiden kiljumista, ennenkuin kymmenen minuuttia on kulunut, ja sen juuri vesiputouksen läheltä, johon asiamme vaatii meitäkin.
— Mutta ne kentiesi haluavat meille kostaa, kun karkoitimme ne pois haaskalta?
— Entä sitten? Te ajattelette liian paljon näitä eläimiä, Claro-ystäväni. Kaikeksi onneksi emme ole paljon menettäneet; ja nyt toimeemme. Uusi kuu nousee silmänräpäyksen kuluttua, ja minun on rukoileminen Tlalok'ia, veden jumalaista, lahjoittamaan hiukan kultaa Tehuantepekin kasikeille.
Molemmat miehet olivat nyt saapuneet siihen paikkaan, josta olivat kanotin ottaneet. Kumpanenkin nousi tässä maalle. Costal kiinnitti kanotin jälleen pylvääsen. Sitten jätti hän toverinsa ja meni yksinään rantaa alespäin.
— Älkää menkö kauaksi! rukoili Claro, ollen vielä tiikerien pelon vallassa.