— Peijakas, Claro! huudahti Costal malttamattomasti. — Pidä kokka vastavirtaan, muutoin en ikinä pääse tarpeeksi likelle ampumaan. Kas niin… nyt on hyvin. Minun on surmaaminen koiras ensi laukauksella, muutoin on toinen meistä hukassa… kentiesi kumpikin; sillä jos minä ammun harhaan, saamme molemmatkin pedot kimppuihimme, pennuista puhumattakaan.
Kaiken tämän tapahtuessa ajelehti koiras-jaguari vitkallisesti myötävirtaan kelluvalla jalka-alustallaan, ja matka sen sekä kanotin välillä lyheni vähitellen. Jo voi nähdä sen hehkuvat silmät kieppuvan kuopissansa, ja hännän nopean pieksemisen, joka ilmaisi sen yltyvää raivoa.
Metsästäjä tähtäsi ja oli juuri laukaisemaisillansa, kun kanoti alkoi kieppua ikäänkuin myrskyisellä merellä.
— Mitä te teette, Claro? kysyi intiani vihaisesti. — Jos tuolla lailla liikutte, en voisi saada sattumaan yhteenkään, vaikka siinä olisi kokonainen lauma tiikerejä.
Joko se tapahtui tahallisesti tahi pelko hämmensi Claron mielen ja pani hänet kääntymään ympäri, mutta sen sijaan, että olisi pysynyt alallansa, liikkui hän yhä enemmän.
— Paholainen teidät vieköön! huudahti Costal, kiihtyen vihassansa. — Juuri kuin olin saanut sitä silmäin väliin tähdätyksi!
Pannen pois tuliluikkunsa; tempasi metsästäjä airon neekerin käsistä ja alkoi kääntää kanotia oikeaan suuntaan.
Tähän kului hiukka aikaa, ja ennenkuin Costal jälleen tuli valmiiksi ampumaan, oli jaguari lähtenyt pakoon. Päästäen korkeaäänisen kiljunnan, painoi peto terävät hampaansa haaskaan, tempasi siitä suunsa täyteen lihaa ja teki sitten hirmuisen harppauksen tuolta vedessä kelluvalta haaskalta rantaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli saavuttanut naaraksen pentuinensa, ja pian olivat kaikki neljä metsästäjän pyssynkantamaa kauempana.
Tuo toiveissaan pettynyt intiani katseli heidän jälkeensä, päästäen samalla kiivaan kiukustumisen huudahduksen. Sitten hän asettui kanotin kokkaan ja alkoi voimakkaasti soutaa takaisin siihen paikkaan, josta olivat lähteneetkin.