Costalin ihastus ei kauankaan ehkäissyt hänen metsästäjäluonnettansa, ja ojentaen kaksilapaisen aironsa toverilleen, kyyristyi hän, tuliluikku kädessänsä, kanotin pohjalle.
Claro otti käsiinsä airon ja alkoi puolittain vaistomaisesti soutaa. Hän ei ollut antanut minkäänmoista vastausta metsästäjän innostuneesen kysymykseen. Pelko teki hänet sanattomaksi.
Tässä silmänräpäyksessä rupesi jaguari kiukkuisesti murisemaan.
Se oli huomannut vihollisensa.
Se on koiras! sanoi Costal mielissään.
— Ampukaa jo! huusi Claro, jonka kielenkanta vihdoinkin oli irtautunut.
— Ampukaa? Peijakas vieköön, en. Tuliluikkuni ei kanna niin pitkälle. Sitäpaitsi ampuan paremmin otuksen ollessa luikun suuta lähempänä. — Omituista, hän jatkoi, yhä katsellen rantaan — omituista, ett'ei naaras ole sitä löytänyt! Mutta jos hetken vartoamme, saamme varmaankin nähdä sen tulevan, pennut perässänsä.
— Jumala meitä varjelkoon! jupisi neekeri. — Sitä, toivoakseni, ei tapahdu. Yhdessä on kerrakseen tarpeeksi.
Tuskin olivat nämä sanat lausutut, ennenkuin kimeä kiljunta jonkun matkan päässä ilmaisi toisen jaguarin tuloa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi naaras pitkillä harppauksilla lähestyvän nurmikenttää ihmeteltävällä notkeudella ja viehkeydellä.
Noin kahdensadan askeleen päässä rannasta se äkkiä pysähtyi, kuono pystyssä, vetäen sisäänsä ilmaa ja, kupeet väristen kuten pilkkaan sattunut nuoli, se seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumattomana. Sillä välin näkyivät nuo molemmat pennut, jotka olivat jätetyt pensaiden suojaan, rientävän emänsä luokse. Kanoti, jota airo ei enään pakoittanut eteenpäin, alkoi kääntyä laineiden pyörteessä.