Claro ei vastannut mitään tähän väitteesen. Hänen luja luottamuksensa toverinsa erehtymättömyyteen sulki hänen suunsa.
— Olkaa nyt varoillanne, Claro, jatkoi metsästäjä; — me tulemme heti kääntymään tuohon virran polveen, jossa pensaat kaihtevat lakeuden meidän silmiltämme. Katsokaa suoraan eteenpäin ja sanokaa, mitä siellä näette.
Costal, joka piteli tuota kaksilapaista airoa, istui selin lakeuteen, jota he lähestyivät, ja tähän suuntaan voi hän nähdä ainoastansa päätänsä vääntämällä, jota hän aikaväliin oli tehnytkin. Mutta hänen ei tarvinnut katsoakaan ympärillensä, sillä neekerin kasvot olivat hyvänä kuvastimena, josta hän voi nähdä, mitä hänen selkänsä takana tapahtui.
KUUDES LUKU.
Valtaava näky.
Tähän saakka olivat Claron kasvot näyttäneet ainoastansa jonkinlaista pelkoa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun kanoti kulki virran viimeisen polven ohi, kuvautui niissä äkillinen säikähdys. Täten varoitettuna käänsi metsästäjä itsensä äkkiä. Hänen silmäinsä eteen aukeni ääretöin, nurminen, aivan puutoin lakeus, joka näkyi ulottuvan taivaanrantaan saakka. Tämän lakeuden läpi juoksi virta, jonka pinta oli milt'ei yhtä korkealla kuin rannatkin, ja joka vähän matkan päässä tuosta äskenmainitusta polvekkeesta milt'ei kääntynyt suoraan takasin, muodostaen vihriöivän niemekkeen, jonka kärjitse tie vei Las Palmas-nimiseen kartanoon.
Laskevan auringon säteet peittivät lakeuden läpikuultavalla, kullankimeltävällä sumulla, joka levisi purppuranpunaiselle vedenpinnalle, jolla kanoti liukui eteenpäin. Aivan tämän kohdalla, virran keskellä ja tuskin kahden pyssynkantaman matkalla, esiintyi tiikerin pyydystäjän ihastuneihin silmiin näky, joka äkkiä sai hänet muuttamaan paikkaansa purressa.
— Katsokaas! lausui hän puolittain kuiskaavalla äänellä. — Katsokaas Claro! Oletteko koskaan nähneet mitään kauniimpaa?
Aika jaguari, kynnet painettuina nuoren varsan virran kuljettamaan raatoon, josta peto söi, antoi virran viedä hiljaa itseänsä mukanaan. Se oli koiras, sama joka viimeisimmäksi oli kiljunut.
Tuo amerikalaisten viidakkojen mahtava valtias piti päänsä kurotettuna ja etukäpäläinsä väliin kyyristettynä, takajalkansa kupeillaan sekä selkänsä köyryssä, ja kupeensa paisuivat hiljaa väristen, samalla kun auringon sammuvat säteet valuivat sen puhtaasti kullankeltaiselle, sysimustilla täplillä kirjavoidulle nahalle.