Intiaani antoi nämä neuvot niin vakavalla äänellä, että don Rafael kummastuneena kysyi:
— Mikä vaara minua tiellä uhkaa?
— Vaara, vastasi Costal, — johon verraten kaikki näissä seuduissa ulvoneet tiikerit ovat lapsen leikkiä… vedenpaisumisen vaara. Tuskin tunnin kuluttua se tulee, syöksyen näiden nurmilakeuksien yli ikäänkuin kuohuva meri. Kuormankuljettajan ja hänen muulinsa samoinkuin paimenen ja hänen laumansa se tulee tempaamaan muassansa, jos eivät onnistu pääsemään kartanoon, johon tekin aijotte. Eipä tiikeritkään pääse pakoon, vaikka ovat kylläkin nopeita.
— Minä tulen tarkoin noudattamaan antamianne neuvoja, sanoi upseri ja oli juuri ratsastamaisillaan pois, kun hänen mieleensä muistui matkatoverinsa, jonka hän oli tielle jättänyt.
Muutamalla kiireisellä sanalla ilmoitti hän intianille tuon nuoren ylioppilaan kohtalon.
— Älkää häntä ajatelko, vastasi Costal. — Me tulemme huomenna viemään hänet kartanoon, jos hän vielä silloin on hengissä. Ajatelkaa vaan itseänne ja niitä, jotka teidän kuolematanne itkisivät. Jos kohtaatte tiikerit, älkää niistä olko millännekään. Jos hevosenne ei tahtoisi mennä niiden ohi, niin puhutelkaa sitä. Ja jos pedot tulevat teitä liian lähelle, niin karjukaa niille. Villimmätkin eläimet pitävät ihmisen ääntä kunniassa. Ja nyt, ratsastakaa eteenpäin niin nopeaan, kuin voitte.
Noudattaen kehoitusta kannusti upseri hevoistansa ja nelisti pois.
— Rohkea mies, lausui intiani, katsoen hänen jälkeensä; — tulisinpa pahoilleni, jos joku onnettomuus häntä kohtaisi. Vahinko, että hän tuli meitä keskeyttämään, mutta asia ei enään ole autettavissa, ja sitäpaitsi voimme koettaa huomenna uudestaan.
— Miten on meidän menetteleminen tuon nuoren miehen kanssa, jonka upseri jätti meidän huostaamme?
— Huomenna menemme häntä katsomaan. Nyt on meidän kuitenkin hiukan lepääminen. Kiivetkäämme ylös tästä rotkosta ja kantakaamme kanotimme tuolle lähellä olevalle harjanteelle. Siellä voimme nukkua rauhassa vedenpaisumusta pelkäämättä. Milt'eipä kadun, ett'en pyytänyt tuota nuorta upseria jäämään yöksi meidän kanssamme, sillä minä pelkään hänen tuskin ehtivän perille. Mutta hän näytti olevan halukas pääsemään kartanoon, varmaankin oli hänellä syytä siihen, ja sitäpaitsi onkin myöhäistä tässä asiassa enään mitään tehdä.