Molemmat ystävykset astuivat sitten rivakkaasti eteenpäin ja olivat pian sen jyrkän polun korkeimmalla kohdalla, joka johti ylös rotkosta.
YHDESTOISTA LUKU.
Kalliita hetkiä.
Kuningattaren rakunaväessä palveleva katteini jatkoi sillävälin nelistämistänsä Las Palmas'en maakartanoon.
Kolme, neljä ensimäistä kilometriä hän ratsasti tuolla laajalla aavikolla, jossa ei kuulunut ääntäkään kuun valjussa valossa. Palmupuiden lehdet liehuivat hiljaa kimaltelevan tähtitaivaan alla, ja guarapuiden runsas tuoksu täytti ilman miellyttävällä hyvähajulla. Kaikki hänen ympärillänsä oli niin tyyntä, että don Rafael alkoi luulla intianin tehneen hänestä pilaa. Hän hiljensi hevosensa juoksua ja antautui noihin suloisiin haaveiluihin, joihin yö kuumassa ilmavyöhykkeessä matkustavaista houkuttelee.
Äkkiä muistui hänen mieleensä, mikä häntä matkansa kaksi viimeistä päivää oli kummastuttanut, nimittäin nuo autioksi jätetyt huoneet ja puihin ripustetut venheet. Nyt hän kaikki käsitti. Vedenpaisumisen pelko oli ajanut asujamet pois kodistansa, mutta lähteissään olivat he ripustaneet kanotinsa ja purtensa viimeiseksi pelastuskeinoksi niille, joita vedenpaisumus kentiesi varansapitämättöminä kohtaisi.
Äkkiä temmaten itsensä mietteistänsä pani don Rafael hevosensa jälleen nelistämään.
Tuskin oli hän kilometrin kauemmaksi ratsastanut, kuin öiset äänet vaikenivat. Lehti- ja heinäsirkat keskeyttivät ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta iloisen laulunsa, ja tuota tähän saakka lauhkeata, tuoksuvaa länsituulta seurasi rämeikönhajua tuovia tuulenpuuskauksia.
Tuo onnettomuutta ennustava äänettömyys ei kauan kestänyt. Pian kuului käheää, kaukaista meuruamista ikäänkuin vesiputouksen pauhinata, vaan se tuli aivan päinvastaiselta taholta, nimittäin suoraan ratsastajan edestäpäin.
Sydän rupesi hänen rinnassansa kiivaammin sykkimään. Jos intiani oli totta puhunut, häntä uhkasi vaara, josta ei tuliluikku eikä sapeli, ei hänen rohkeutensa eikä voimansa voineet häntä pelastaa. Hänen ainoa toivonsa nojautui hänen hevosensa nopeuteen ja kestäväisyyteen.