Onneksi ei mainittu elukka ollut liian väsynyt tuosta pitkästä matkasta. Korvat luimussa taaksepäin ja kuono sojossa se jatkoi laukkaamistansa, vetäen laajentuneisiin sieramiinsa niiden kosteiden, tuuliaispäiden pyörteitä, jotka tulivat ikäänkuin vedenpaisumisen ilmoittajina.
Nyt syntyi kilpailu ratsastajan ja vedenpaisumisen välillä, kumpiko niistä ensiksi ennättäisi Las Palmas-nimiseen maakartanoon.
Matka heidän välillänsä lyheni nopeasti. Vedenpauhina, joka alussa kuului hiljemmin ikäänkuin kaukainen ukkosen jyrinä, muuttui vähitellen yhä kovemmaksi. Pensaat ja palmut jäivät kuten aaveet jälkeen, mutta vielä ei kartanoa näkynyt.
Onnettomuuden lisäksi huomasi Rafael hevosensa alkavan hiljentää juoksuansa. Elukan kupeet tuntuivat turvonneilta, ja ne paisuivat kouristuksentapaisesta, läähöttävästä henkimisestä. Ilma, joka sen rajussa juoksussa niin nopeasti halkesi, voi tuskin tunkeutua sen sieramiin. Pian siitä tulisi kokonansa puute.
Upseri pysäytti hevosensa. Tämän hengitys näkyi tauonneen, ja tuo käheä ääni, joka elukan kurkusta tuli, oli kauhea säestys vedenpauhinaan, joka yhä läheni. Don Rafael kuunteli näitä ääniä epätoivon tunteilla.
Juuri silloin hän kuuli kiivaan kellon läppäämisen. Se oli kartanon kello, joka lähetti varoittavia ääniänsä laajalle aavikolle.
Tie oli hänellä siis selvillä, mutta hän näki hevosensa tarvitsevan hetken levähtää, ja uhkaavasta vaarasta huolimatta astui hän ales satulasta sekä irroitti satulavyön, jotta elukka voisi vapaammin hengittää.
Hänen lukiessaan levottomana sekunteja, kuului hevosen kavioinkopsetta.
Sieltä tuli ratsastaja, joka kulki samaa tietä ja oli samassa vaarassa kuin hän itsekin. Tämä ratsasti vankalla, virmalla hevosella, joka näytti maata myöten lentävän.
Silmänräpäyksen kuluttua oli vieras esillä ja vetäen voimakkaasti ohjaksista pysähtyi hän upserin viereen sekä kysyi: