— Mitä te täällä teette? Ettekö kuule hätäkelloa? Ettekö tiedä vedenpaisumisen tulevan?
— Tiedän, mutta hevoseni ei voi hengittää, ja minä vartoan, kunnes se jälleen rupeaa sitä tekemään.
Vieras vilkasi don Rafaelin hevoseen, astui sitten ales satulasta, tarjosi ohjaksensa upserille, lausuen:
— Pitäkää näistä hetkinen. Antakaa minun tutkia hevoistanne.
Mies, joka tätä pyysi, oli muulin ajajan vaatteissa. Kireästi vartaloon sopiva, mustajuovainen, karkeasta villakankaasta tehty nuttu verhosi hänen ruumiinsa yläpuolta, samalla kun pellavaiset polvihousut peittivät hänen sääriänsä. Etupuolella peitti häntä lyhyt, nahkainen esivaate. Jaloissaan oli hänellä ruskeasta vuohennahasta tehdyt saappaan tapaiset ja päässä leveäreunainen huopahattu.
Tutkittuaan hevosen valtimoa lausui vieras:
— Se tulee kuolemaan, jos se ei saa hengittää. On ainoastansa yksi pelastuskeino. Auttakaatte minua sitä koettamaan. Meidän on kiiruhtaminen, sillä kelloa soitetaan kahta kiivaammasta merkiksi, että tulva on tulossa.
Puhuessaan otti hän nuoran esivaatteensa taskusta, teki sen toiseen päähän silmukan ja veti tämän kireälle hevosen kuonoon, aivan sieramien yläpuolelle.
— Kas niin, hän sanoi, ojentaen nuoran don Rafaelille. — Peittäkää sen silmät nenäliinallanne ja pitäkää sitten tarmonne takaa nuorasta.
Samalla kun don Rafael kiireesti totteli tätä käskyä, otti muulin ajaja puukon vyöltään ja halkasi nopsalla viilloksella elukan sierainten väliseinän. Veri pursui haavasta, ja huolimatta don Rafaelin ponnistuksista pitää hevosta kellellään, nousi se takajaloilleen, samalla kun se koristen veti ilmaa tuohon tehtyyn läpeen.