Juuri nyt kuului ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinä sekaantuvan kellon heleään ääneen, ja samalla näkyi punertava valo äkkiä leviävän tuolle nyt milt'ei pilkkopimeälle lakeudelle, valaisten tummia palmuryhmiä. Se lähti niistä roviovalkeista, joita don Mariano oli antanut virittää, toisia maakartanon asemalleja toisia sen takana olevalle korkeammalle harjulle, toivoen siten ohjaavansa niiden kulkua, jotka kentiesi vielä olivat lakeudella. Sekä silmää että korvaa siis varoitettiin tuosta uhkaavasta vaarasta, ja väen liikkuessa noiden leimuavien rovioiden ympärillä, kuvautui heidän varjonsa, jättiläisen kaltaisiksi isonneina, kauaksi aavikolle.
Minutit kuluivat vitkallisesti kauheiden ja peljästyttävien äänien kuuluessa. Vesitulvan kumea meuruaminen kuului joka silmänräpäys yhä selvemmin veden vyöryessä rajusti eteenpäin. Jo kuului se milt'ei ankarimman ukkosen jylinältä, kun tuo mahtava virta näkyi välkkyvän leimujen valossa ainoastansa muutama sata askelta kartanon lännenpuolisesta muurista!
— Ah, sisareni! huudahti Gertrudis epätoivossaan. Katsopas ulos taasen! Eikö siellä ketään näy? Laupeutta!
Marianita seisoi yhä akkunassa, ahkerasti tähystellen lakeutta ja ponnistellen pimeänkin läpi, nähdäkseen sen piirin ulkopuolelle, jota roviot valaisivat.
— Ei… ei ketään! hän vastasi. Oi surkeutta! hän sitten äkkiä huudahti kauhistuksen äänellä. — Minä näen kaksi ratsastajaa… niin ne ovat ratsastajia. Vapahtajan äiti! He rientävät kuin tuuli! Ah, ah, he tulevat liian myöhään!
Hänen puhuessansa kuului huutoja huoneen katolta, jolle don Mariano ynnä joukko hänen palvelijoitansa olivat nousseet. Toiset nelistivät penkerettä, jolla rakennus sijaitsi, heiluttaen pitkiä lassojansa päänsä päällä, valmiina heittämään ne ulos, kun molemmatkin ratsastajat tulisivat kantomatkalle. Alhaalla olevat miehet huusivat myöskin korkealla äänellä, nähdessään nuo kaksi miestä, jotka hirmuisesti taistelivat, ehtiäksensä tuon meuruavan vesitulvan tieltä. Jo syöksyi virta ikäänkuin tulilaineet leimuavien roviovalkeiden valossa kartanon muureja vastaan. Huoneessa olevat sisarukset kuulivat huudot, näkemättä tahi tietämättä mitään niistä toimista, joihin oli ryhdytty noiden molempien ratsastajain pelastamiseksi vaarallisesta asemastansa.
— Gertrudis! huudahti Marianita, kumartuen ulos akkunasta ja kädet kouristellen kalteritankoa. Tule tänne heitä katsomaan! Sinä voit sanoa, onko se don Rafael. Minä häntä en tunne. Jos se on hän, voisi sinun äänesi kentiesi häntä rohkaista.
— Minä en voi… en voi! vastasi Gertrudia vapisevalla äänellä. — Ah, Marianita! En rohkene katsella sellaista kohtausta. Hän se on… sydämeni sanoo, että hän se on… minä voin hänen edestänsä ainoastaan rukoilla.
— Kumpikin ratsastaa tummalla hevosella. Toinen heistä on pieni mies. Hän on muulinajajaksi puettu. Se ei voi olla don Rafael!
— Toinen? Toinen? kysyi Gertrudis tuskallisesti.