— Toinen, vastasi Marianita, — on päätänsä toista pitempi. Hän istuu hevosen seljässä kuin centauri. Nyt voin selvästi eroittaa hänen näkönsä. Hänellä on kauniit, jalot kasvot ja mustat viikset. Vaara ei näy häntä peloittavan. Ah, hän on uljas mies!
— Hän se on! huudahti Gertrudis. — Niin… se on don Rafael! kertoi hän, syöksyen seisovillensa, ikäänkuin aikomuksensa olisi ollut nähdä häntä viimeisen kerran, ennenkuin tulva hänet nielisi. — Missä, Marianita? Missä? hän jatkoi, rientäen akkunaan; mutta ennenkuin oli ottanut kolme askelta, pettivät hänen voimansa, ja hän vaipui puolittain tainnoksissa lattiaan.
— Armahda! lausui Marianita milt'ei kivettyneenä kauhistuksesta. — Jesus Maria! Vielä yksi harppaus heidän hevosiltansa, niin he ovat pelastetut! Jumala! Liian myöhään… myöhään. Kuule tuota hirmuista meuruamista! Kuule, kuinka muurit jyskävät. Vapahtajan äiti! suojele näitä rohkeita miehiä! He pitävät toisiaan kädestä! He painavat kannuksensa hevosen kupeisin! He ratsastavat pelkäämättä eteenpäin! He syöksyvät eteenpäin vaahtoavassa vedessä, ikäänkuin he kävisivät vihollisen kimppuun!
— Laupias isä! lausui Marianita. — Minä en näe heitä enään. Vesi on heidät saavuttanut!
Hetkisen vallitsi huoneessa kuoleman hiljaisuus, jota ainoastansa luonnonvoimain mellastaminen ja katolla olevain miesten huudot katkaisivat. Sitten kuului taasen Marianitan ääni:
— Nyt minä taasen heidät näen, hän sanoi.
— Mutta ei, näen ainoastansa toisen. Ainoastansa yksi heistä on satulassa. Se on tuo pitempi… hän, jolla on viikset. Tuo toinen on poissa. Ei, nyt näen hänetkin, mutta hän on pudonnut hevosen seljästä, ja tulva vie hänet mukanaan. Ah, nyt sai toinen hänestä kiinni! Tuo nostaa hänet ylös ja panee hänet poikkipuolin hevosensa selkään. Kuinka voimakas käsivarsi hänellä mahtanee ollakaan… hän nostaa tuota toista kuin lasta. Hevonenkin näyttää yhtä vankalta kuin omistajansakin. Kuinka rohkeasti se tulvaa vastustaa, molemmat miehet seljässänsä! Kuinka kummallista ääntä sen sieramista lähtee! Nyt he ratsastavat muureja kohti. Pyhä neitsyt! voitko sallia tämän rohkean miehen hukkuvan?
— Niin, lausui Gertrudis, saaden jälleen voimaa ja puhuen kiihkeän ylpeyden valtaamana; — se on don Rafael, siitä olen varma! Ei kukaan muu voisi tehdä sellaista sankarityötä!
Äkkiä hänen rohkeutensa taasen masentui, kuullessaan sisarensa jälleen puhuvan hätäisellä äänellä.
— Ah, ah! lausui Marianita, — kauhean iso puu ajelehtii heitä kohden! Se tulee sattumaan hevoseen! Se tulee vetämään heidät ales veteen.