— Kuulitteko mitään, Costal? kysyi neekeri.
— Kuulin jotakin huudon tapaista, vastasi Costal; — varmaankin tuo ylioppilas-parka meitä huutaa. Lempo vieköön! Missähän hän lienee? Minä, näen vaan kahden puun välissä olevan makuuverkon. Ah, niin totta kuin elän, hän makaakin siinä!
Tämän lausuttuaan purskahti Costal korkeaääniseen nauruun, joka ylioppilaan korvissa kuului taivaalliselta soitannolta. Se ilmaisi hänelle noiden kahden miehen hänet huomanneen.
Claro otti osaa intianin nauruun, kun aivan toisenlainen soitanto äkkiä tukahutti naurun hänen huuliltansa. Se tuli jaguareilta, jotka kaikki neljä, ylioppilaan äänestä äkkiä heränneinä, yht'aikaa rupesivat kiljumaan.
— Herra armahda! huudahti Claro, kauhistus kasvoillansa. — Tuossa ovat tiikerit taasen.
— Niin, lausui intiani, — siitäpä se melkein näyttää. Halloo, herra ylioppilas, jatkoi hän korkeammalla äänellä; vietättekö lepoaikaanne yksinänne, vai onko teillä seuraa tamarindipuissa?
Don Kornelio koetti vastata, mutta hänen sanansa olivat käsittämättömät sekä intianille että neekerille. Todellakin oli pelko siihen määrään lamauttanut hänen kielensä, että hän oli kykenemätöin selvään puhumaan.
Hetkeksi nousi hänen käsivartensa makuuverkosta ikäänkuin osoittaaksensa hänen hirveitä, puiden latvassa olevia naapurejansa. Mutta taajat lehdet peittivät vielä jaguarit Costalin silmiltä ja tekivät ylioppilaan eleen yhtä käsittämättömäksi kuin hänen huutonsakin.
Pysähdä Jumalan nimessä! huudahti Claro. — Kentiesi ovat tiikerit paenneet tamarindien latvaan.
— Sitä suurempi syy on meillä sinne soutamaan, vastasi intiani. — Tahdotteko antaa tuon nuoren miehen jäädä makuuverkkoonsa, kunnes vesi alenee?